Joku on unohtanut kertoa briteille, ettei jumala todellakaan säästänyt kuningatarta ja että entinen valtakunta on kutistunut vain saaripahaseksi jonka pölykeuhkot kulkevat halpamatkoilla Etelä-Eurooppaan julistamaan sisäsiittoisuuttaan. En minä niistä sojottavista korvista, nykerönenästä, kaljamahoista ja teinihuora-lookista niin, mutta joku voisi kertoa kala- ja ranskismaan kansalle että sen käytännöllisen maailmankielen raiskaaminen aksenteilla helvetistä on rikos ihmiskuntaa vastaan. Lisäksi voisivat kävellä mereen.

Pohjoismaiseen turistikuntaan leimautuminen on ilo, jolle vetää vertoja vain intiimialueiden useita kuukausia jatkuva kliininen syyhy, jonka jäljeltä paikat ovat vereslihalla. Sosiaalidemokraattisella päätöksellä meidän ei tarvitse noudattaa lakeja, ohjeita tai neuvoja. Missään.

Takautuvasti toivon, että polvisukkia ja sandaaleja käyttävät suomalaisturistit olisivat kuolleet sukupuuttoon jo kera dinosauriiden. Lisäksi haluaisin toivottaa oikein hyvää matkaa kurkkuun kaikkien niiden sisäänheittäjien hampaille, jotka tunnistavat kansallisuuteni ja solkkaavat koko kahden lauseen sanavarastonsa kolmeen kertaan sillä aikaa kun kävelen ravintolansa ohitse päättämällä välttää räkälää paitsi lopun ikääni, myös ainiaan.

Voi, kun kaikki maailman digitaali(video)kamerat jättimäiseksi sähköimpulssiksi muuttuisi.

Kun tulette kaupunkiini, jättäkää murteenne rajalle. Voitte kuitata sen takaisin poistuessanne yhdessä viisumin ja kunniakirjan kanssa.

Tottakai meillä tarjotaan perunamuusia vaikka lohikeiton kanssa.

Palasin töihin kuin Jeesus ristiinnaulitsemiseen; valmiina kuolemaan. Olen kuitenkin antanut teille anteeksi. Heinäsirkat tulevat sitten yllätyksenä.

En minä niistä kuvista; se, että maailma on täynnä lattarintaisia teinejä ja säälipartaisia pikkupoikia, tai että lippalakki harvemmin antaa kohteesta millään tasolla hyvää vaikutelmaa, ei varsinaisesti ole uutinen. Mutta ne kommentit, kuvatekstit ja yleensä kaikki se, mitä äkkipikaisuudessaan voisi erehtyä luulemaan kirjoitetuksi kieleksi.

Ettekö te helvetin lahopäät oppineet koulussa mitään? Ovatko tekstiviestit, chatit ja muu pikainen viestintä todellakin mädättäneet kirjoitustaidot sille säälittävän huonolle tasolle, josta päivittäin joutuu kärsimään? Vai onko kansakunta vain tyhmistynyt? Ei se puhekieli vielä - sitäkin voi käyttää hyvin. Eikä isojen kirjaimien puute, vaikka sattuukin päähän. Mutta ne helvetin kidutuspisteet… vähäx äxät… ei mull lauseit ja katkonaisii sanoi… vähäks suxii… mä ja mun frendi!!1! <3

Kainosti ehdotan valaistuneelle massalle, että kaduilla, turuilla ja toreilla järjestetään vapaaehtoisten toimesta puhutun ja kirjoitetun äidinkielen käytöstä. Reputtaneet lastataan rekkaan ja muilutetaan makkaratehtaalle. Vanhemmat velvoitetaan nussimaan jälkikasvu uudestaan.

Kuka oon?

En tiedä, eikä voisi vähempää kiinnostaa.

Himo

Se lyhyt hetki mitättömyyden tunteen ja nolouden välissä.

Himo + työkaveri

Kuin edellinen, mutta tuplanoloudella kun on mennyt käsipyykille kerroksen vessaan kuvallisen puhelinluettelon kanssa ja unohtanut laittaa oven lukkoon.

Ruuan himo

Se lyhyt hetki täyden lompakon ja kulmakunnan parhaassa ruokapaikassa koetun petetyksi tulemisen tunteen välissä kun aika ehdalta kalskahtava ranskalainen annos paljastuu pariksi siivuksi potaattia ja nälkiintyneen rotan kokoiseksi pihviksi jotka on aseteltu näyttäväksi keoksi.

Pikkupomot

Ihmisiä (laajasti tulkiten) joilla on kykyihin nähden varsin suuret luulot itsestään ja kotona kiva pikkuvaimo tai -mies silittämässä kauluspaitoja. Oikeat pomot silittävät paitansa itse.

Seksi

Hikistä, likaista ja lotisevaa touhua, jonka jälkeen pippeli on kurttuinen rusina ja nälättää.

Romanttinen seksi

Hommailun loppumisen jälkeen pöperöt on jo pöydässä odottamassa.

Ranskalaiset mikrossa

Oiva kiertoviittaus Polynesialle.

Rakkaus

On ikuinen, mutta ikuisuus päättyy ja minä tiedän sen.

Sitä luulee tietävänsä kaiken

Ja ryhtyy opettajaksi, konsultiksi tai lahkonjohtajaksi.

Kivaa panemista

Vähän niin kuin rauhallista sotimista tai vitutuksesta vapaata veroilmoituksen täyttöä.

Ahneus

On sitä että haluaa toisen lehmän vaikka edellisenkin minkkiturkki on vielä osamaksussa, tai toisen sonnin vaikka jääkaappi on taas tyhjä ja vessanpöntössä siivoamattomat haulikkopaskat.

Lisäksi minut on haastettu Anneli Tempakan puhelintoivekonserttiin nuorille. Minusta näissä ei ole mitään outoa:

Tarkistan iltaisin asunnon salakuuntelulaitteiden varalta ja ajan varmuudeksi kolmea eri vakoiluohjelmaskanneria tietokoneessa. Jostain syystä ne aina hälyyttävät toisistaan.

Tykkään katsella nousevia lentokoneita, mutta en voi sietää laskeutuvia.

En ole ikinä käynyt Tampereen Lenin-museossa mutta näen usein unta jossa pakenen sinne.

Talvisin heittelen parvekkeelta pakastimessa kovetetuilla lumipalloilla kaduilla haahuilevaa nuorisoa jos ovat a) kovaäänisiä tai b) omaavat lökäfarkut.

Joskus kuuntelen Baddingin tuotantoa, juon useita pulloja halpaa punaviiniä, ja itken.

Halosen kannattajat:

Keski-ikäiset viiksimiehet, ay-vaikuttajat ja muut takapirut villatakeissaan ja huonosti istuvissa puvuissaan, kourimassa vaaliristeilyllä - tai millä tahansa muulla tekosyyllä - sifonkeihin ja mihin lie silkkiluomuksiin tällääntyneitä keski-ikäisiä tyttöjä. Reteitä äijiä, jotka ovat olleet ajavinaan työväen asiaa niin pitkään että ovat jo varsin vieraantuneita työelämästä.

Demarinuoriso, joka on on kehittänyt varsin pysyvän muodin nuhruisista kauluspaidoista ja poistomyynnin pikkutakeista, pulleista poskilihaksista ja honottavasta äänestä. Yrittävät rentoilla, mutta selkärangan paikalle vaihdettu puoluehyväksynnän saanut rautakanki estää kumartumasta. Viikset on vielä vähän säälimallia mutta kyllä se siitä.

Eläkeläiset jotka ovat siirtyneet pysyvästi villatakki-aikaan, ja jotka palavalla innolla nysäävät vaalitoimistossa rintamerkkejä.

Niinistön kannattajat:

Tykö-istuvissa jakkupuvuissa vaalibileissä haahuilevat heitukat, joiden silmissä on tyhjä katse. Ei mielipiteitä, ei ajatuksia, mutta vahvasti iskostettu näkemys jonka isi on maksanut. Muistavat kuitenkin aina painottaa että kolmevuotiaasta lähtien on oma elanto hankittu mansikanpoimijana. Mahdollisesti vielä vieraantuneempia työelämästä kuin ay-pamput.

Nuoret Dressman-miehet, jotka hiihtävät salkku käsissä ammattikorkeakoulun tyhjissä käytävissä. Kauppakorkean pääsykokeista pudonneet lehdet pitävät itku kurkussa kiinni omasta kuvitellusta asemastaan säädyssä. Mutkun mä olen porvari! Mutkun musta tulee johtaja! Kattokaa nyt, mulla on haalarit ja salkku, mä olen melkein korkeakoulussa.

40-jotain yrittäjämiehet ja pikkupomot, jotka yrittävät jotenkin haaleasti peittää vastenmielisyyttään naisjohtajia kohtaan suuntaamalla kaiken vihansa työntekijäjärjestöihin. Epävarmoja omasta maskuliinisuudestaan, mutta sietääkin olla.

Lopputulos:

Tasapeli ja molempien tappio. Niinistö vajoaa kuitenkin piirun verran pinnan alle kahdella lyömättömällä valttikortilla: Kimmo Sasi ja Raimo Ilaskivi. Mielikuvat haihtuvat kuin tuuli, kun on jotain näin käsinkosketeltavaa edessä. Tuomiojalla, Lipposella, Heinäluomalla, Filatovilla tai kellään ei ole juuri jakoa kun kaksikko isketään pöytään.

Nyt on likainen olo. Takaisin Isoon Pajaan.

“Mikäs tää meidän missio olis?”

“Emmä tiedä. Voiks siihen laittaa että rahat pois tyhmiltä?”

“Sä olet kanssa aina tollanen totuudenpuhuja. Tän pitää olla silleen myyvä ja hyväntahtoinen, ja mielellään ottaa yhteiskunnallisesti kantaa.”

“Toi on vaikee. Voisko siinä samalla mainostaa meiän suosikkipressaehdokasta? Että niinku jotain tyyliin ‘rahat pois tyhmiltä, Saukki on meidän asialla’?”

Ja sitten tämä viimevuosien trendi tehdä missiosta kaksi tynkälausetta. Tyyliin:

Ratkaisuja ongelmiin. Joista ette tienneet.

Tyhmä asiakas. Osta konsultointia!

Teillä menee jo. Aivan liian hyvin.

Rakennamme tietoyhteiskuntaa. Ei hulttioille.

Meillä on huumekokeita. Alkoholismista ei niin väliä.

Meidän henkilöstö. Hiljaista itkua vessassa.

Laskutamme. Sitten juoksemme.

Eilispäivän teknologiaa. Teille tänään.

Huomispäivän teknologiaa. Ei takuuta.

Siitä vain, senkun otatte käyttöön. Alkaa tulla kovasti haikumainen olo tuollaisia kirjoitellessa.

Jos näin lähtee, se on aika hienoa. Miten muutenkaan lähtisi? Missä toista ihmistä voi tarkkailla niin pitkään että pystyy muodostamaan kattavan ja kokonaisvaltaisen mielipiteen siitä että voisihan tuota polkaista, kunhan pysyy muuten hiljaa? En tiedä. En ole kokeillut. Haluan silti näin platonisessa hengessä kokeilla siipiäni.

Nelikymppinen rakkauden metsuri etsii savottaa; työkalut on, tuo sinä sensuelli sekapuumetsä ja mättäät. En etsi komeinta lehmusta, mutta ihan käkkärämäntyyn en kajoa.

Olen lihaksikas ja vatsakas könsikäs, jolla on silmää hyville riimeille ja einogrönmäiselle lauseentaivutukselle. Elän kaksois- tai parhaillaan kolmoiselämää. Harrastuksiksi voin mainita lomakuvien katselun diaprojektorilla, moralisoinnin ja paatuneen ihmisvihan. Ei haittaa vaikka et jakaisi kaikkia harrastuksia, uskon myös yksilöllisyyteen! Kotimainen iskelmä on lähellä sydäntä. Poltan ja juon viinaa - toivottavasti sinäkin. Tai, polttamisen kanssa ei niin väliä.

Sinä saisit olla kaunis ja vähän yksinkertainen; fiksut naiset ovat vähän pelottavia, sitä äkkiä luulee että ne naureskelevat siippansa kelmeälle olemukselle, läskille ja työkaluille jotka eivät pärjää alan elokuvien kuvakulmille. Heikko tai korkeintaan kohtalainen itsetuntokaan ei ole pahitteeksi. Osaatko leipoa omenapiirakkaa? Muistutatko äitiäni? Äiti oli hieno ihminen.

Parhaan kuvan minusta saat lukemalla kirjoituksiani. Pidän myös eläimistä, lapsista, hyväntekeväisyysjärjestöistä ja pitkistä kävelyretkistä joutomaalla.

Kuvaa ei just nyt ole, mutta kuvittele minulle suosikkinäyttelijäsi vartalo, Ruben Stillerin huulet ja Loka Laitisen valloittava huumorintaju. Mottoni: Alea, Jacta, Est!

Sinun,

Herttua Juhana.

(Vähän on laimea. Mutta tätä kun vähän aikaa harjoittelee, voi lähteä aavalle merelle kalaan. Tiedä minkälaista sutturaa on postilaatikko kohta täynnä.)

Elän siinä, mahdollisesti harhaisessa, luulossa että työssäkäyvien ihmisten tulisi osata tiettyjä perusasioita, no, työstään. Kuten:

- Bussikuskien tulisi osata ajaa autoa, myös isoja autoja.
- Muurarin kuuluisi tietää mikä on tiili ja miten tiilet muurataan.
- Putkimies tuntee putkistot.
- Sähkömies sähköt.
- Poliisi osaa olla jämäkkä.

On niitä varmaan muitakin tärkeitä asioita, mutta nämäkin perusteet. Tällä perusteella ihmettelen että miksi ihmeessä valkokaulustyöläisten ei tarvitse tietää hevon helvettiä siitä mitä tekevät. Ei asiasta, ei työkaluista, ei tekniikasta, ei teoriasta - jos pikkujouluissa osaat ottaa paperikopion perseestä, olet jo pitkällä.

Missä vaiheessa näin pääsi käymään? Kuka hukkasi sen femman jolla piti ostaa vinkki? Mitä ne nykyään opettavat koulussa? Riittääkö köksäntunnilla jos oivaltaa että peruna on vihannes tai ainakin jotain sinnepäin? Vihannes, vähän niinku juures, niit kai syyään. Ranskalaiset voi lämmittää mikrossa.

Olen kateellinen sille luolamiehelle joka keksi käyttää tulta ruuan lämmityksessä. Nykyään ei uskallettaisi, ellei olisi jotain prosessia jota soveltaa vaaralliselta näyttävien juttujen kokeiluun. Ylipäätään tämä toimistokulttuuuri elää sillä että Joku Toinen Jossain Muualla on vääntänyt ohjeen jossa kolmella sivulla, valokuvien ja kuvankaappausten kera, kerrotaan että pitää painaa punaista nappia. Sitä, jonka yläpuolella lukee “paina tätä nappia”. Ei voi tehdä ilman ohjeita! Ei pysty kykenemään! Apua! Äiti!

Pitäisi joskus mennä raksalle katsomaan että eksyykö sinne töihin ihmisiä joille ei ole ihan selvää miten vasaraa käytetään tai mikä se tiili on. Ehkä eksyy. Nauretaankohan niille vai pitääkö raksakönsiköiden suhtautua järkiheittoihin kannustavasti ja motivoivasti? Että voi pientä, setä nyt näyttää kädestä pitäen, ei kai tullut paha mieli?

Hyvät parisuhdekumppanit, teidän ei tarvitse erikseen tiedustella vieläkö me rakastamme teitä. Kyllä me rakastamme. Saatamme tehdä sen omalla hiljaisella tavallamme ja antaa kuitenkin rauhallisesti ja seesteisesti ohitse soljuvan arjen puhua puolestamme. Se saattaa kuulua örähdyksenä televisioidun joukkuelajin ääreltä, pyytämättä siivottuna vessana, hiljaisena mutta vakaana hymynä sunnuntain sanomalehden äärellä. Kyllä me kerromme jos jokin on vialla.

Saatammehan me välillä villiintyä, tuoda kukkapuskaa kotiin, ostaa teatterilippuja (ja olla kuorsaamatta näytöksessä) ja jouluna lahjoa jollain muulla kuin uudella yöpaidalla tai kalsongeilla. Se ei kerro siitä että nyt on oltu sylttytehtaalla ja tehty pahasti; joskus mekin innostumme. Olen näin etukäteen pahoillani jos se aiheuttaa hämmennystä.

Suurimman osan aikaa - siis lähes jatkuvasti - olemme tyytyväisiä siihen mitä on. Emme ole varsinaisesti liputtamassa radikaalien muutosten puolesta, joten vastavuoroisesti, rakkaat parisuhdekumppanit, älkää tekään olko. Älkääkä vaatiko meitä jatkuvasti toistamaan sitä, minkä me jo kerran olemme myöntäneet todeksi. Että kyllä, myötä- ja vastamäessä.

Koska se jatkuva kärttäminen alkaa pidemmän päälle kuulostamaan samalta kuin naapuripenkkirivin kakaroiden vikinä junassa. “Joks ollaan kohta perillä? Äiskä? Iskä? Ollaanks me jo perillä?”

Ei olla. Joten turpa ruttuun, perse penkkiin ja nauttikaa matkasta, hyväkkäät. Toivoo Hiljainen Enemmistö.

Ne jotka osaa, ne tekee mitä vaan. Ne jotka ei, ne ryhtyy opettamaan.

En ole tamperelaisten, pitkähiuksisten kaljupäiden viisastelun ylin ystävä, mutta tuo on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Ehkä siksi että sen voi jokainen sovittaa haluamallaan tavalla keneen tahansa tuntemaansa karvalakki-einariin.

Sitä minä ihmettelen, että miksi hallinnollisille paikoille eksyy niin usein se lahjattomin kansanosa? Tarkoitan nyt projekti- ja keskijohtoa, sitä porukkaa jonka pitäisi pyörittää jokapäiväistä suurta leipäkonetta joka myös työelämänä tunnetaan. Onko uraputkessa joku siivilä sillä kohden, sellainen johon jäävät ne joilla on enemmän kunnianhimoa kuin ammattitaitoa? Hyvä on jos jäävät, huono on kun ei siivilää koskaan puhdisteta. Olenko yksin, jos väitän että sekä toimialan (ml. tekniikka, jos sellaista on tarjolla) että johtamistaidon tunteva keskijohto on vähän kuin pieru Saharassa; harvinainen, eksynyt ja yksin.

Turhan usein tilanne on tämä; keskijohtoon eksyvät ne joiden ura yrityksessä on ollut lyhyt (elleivät tule suoraan ulkopuolelta) ja joiden kokemus käytännön työstä on vähän kuin Kulttuuriministerin ote todellisuudesta - vähäinen ja hapuileva. Ole siinä sitten yhtä hymyä kun työnjohto hapuilee ovenkahvaa pimeässä komerossa jonne on itsensä lukinnut, mutta kuvittelee olevansa karkkikaupassa. Että kun kysyt pitäisikö mielestään olla näin vai näin, saat vastaukseksi “Uh-huh… Kai se on ihan hyvä noin. Sää tiiät nää asiat, mää en oikein. Saisko ton Exceliin?”

Sitten runkataan työajan kirjauksia ja -arvioita maailman tappiin asti. “Kävikkö vessassa? Kauan meni? Mää aattelin vielä jakkaa tän homman kahtia, että ois niinku homman alku ja loppu. Tiäksää, että on niinku toteumat kunnossa. Nyt on kaheksan päivän hommalla kolomisensataa tehtävää ja osatehtävää, sillä pärjätään!”

Jossain näillä tienoilla voi kuulla ammattimiesten itkevän vessassa kohtaloaan. Työpaikoilla ei vain ole tarpeeksi viinaa.

Haluaisin että elämäni koostuu yksinkertaisista asioista; nautinnoista, vihoista, pettymyksistä ja niistä harvoista onnistumisen tunteista, kun nalli laukeaa. Jos homman pystyy pelkistämään ilman turhia krumeluureja, ilman turhaa miettimistä, ollaan asioiden ytimessä.

Olen kovasti yksin näine viattomine - rohkenen sanoa, myös vaatimattomine - toiveineni. Joku on rakentanut ympärilleni maailman joka monimutkaistuu se harva sekunti. Mikä siinä on kun kaikesta pitää tehdä vaikeaa? Jotenkin tämä pallo on linkannut radallaan pitempään kuin sormineni osaan laskea, on, vaikka jossain perä-kutvolassa eletään vielä ilman tiedon valtatien sokaisevaa jumalvaloa. Elettiin ennen verkkopankkien aikaa, ennen pankkikonttorien aikaa, ennen pankkien aikaa, elettiin jo silloin kun pappa oravannahoilla itselleen potkukelkan osti.

Syöminen, juominen, paskantaminen ja vonkaaminen eivät ole merkittävästi muuttuneet näiden teknologisten saavutusta myötä. Korkeintaan huonompaan suuntaan. Syömällä tulet sairaammaksi, paitsi jos et syö, jolloin delaat, mutta ainakin kuolemansyyntutkijalla on termi jolla maallisen vaelluksesi päättyminen kuitataan. Paneminenkin on jokseenkin vaikeampaa kuin ennen; siitä on tehty jonkinlainen näytelmä jolla ei ole yleisöä, mutta sitäkin enemmän ramppikuumetta. Yritä siinä suoriutua kun on vähän sellainen olo että Kajava toisen ja Heikinheimo - rauha heidän sieluilleen - toisen olkapään takana seisoo kellottamassa esileikin pituutta. En ole ihan varma pitäisikö seksielämän onttoudesta syyttää pornoa vai naistenlehtiä. Jos varmuuden vuoksi kumpaakin ja iltapäivälehtien viikonloppunumeroita.

En pidä siitä että minut heitetään tämän vaikean ja monimutkaisen maailman keskelle jo valmiiksi löysä letku kädessä. En minä halua harrastaa lähdekritiikkiä, arvuutella vierustoverin seksuaalista suuntautumista, kokea haasteita työelämässä, ottaa kantaa puolesta tai vastaan asioissa joita en ymmärrä. Haluan syödä tirisevää pihviä, en miettiä pannun karsinogeenejä. Juoda kaksin käsin olutta, en miettiä panimoteollisuuden asemaa muuttuvassa maailmassa. Nähdä päiväunia sen asemesta että miettisin omaa, eittämättä tärkeää, osaani arvoketjussa joka muodostuu loppukäyttäjän ja bisnesenkelin lanseeraaman immateriaalitarpeen välille. Te annatte minulle huomiotalouden ja minä teille paskahalvauksen.

Miten me tulimme toimeen ilman prosesseja, kustannustehokkuutta, ulkoistamista, erikoistumista, arvoketjuja, transformaatiota, replikaatiota ja ties mitä perkeleen hienoa se läppärimiehen kalvosulkeinen videotykkiin tunkekaan. Miten ihmiskunta on selvinnyt kaikki nämä vuoden ilman näitä tärkeitä asioita? Häh? Minä haluan kertoa leo luolamiehelle länsimaisista arvoista. Nämä ovat tärkeitä asioita.

Ainoa syy työelämän muutoksille pitäisi olla se että niiden avulla voidaan vapauttaa enemmän ihmisiä nauttimaan vapaaherran elämää, ei se, että ratkotaan ongelmia luomalla uusia ongelmia, jotta on mitä ratkoa huomennakin. Minä haluan - vaadin - enemmän aikaa syömiseen, juomiseen, nukkumiseen ja naimiseen. Paitsi jos se naiminen on liian vaivalloista. Ja minä paskat nakkaan tantraseksille.