Kuka teki huorin?

Jos oikeasti olisin pahoillani pitkästä hiljaisuudesta, sanoisin tähän jotain puolikuivaa ja latteaa. En kuitenkaan ole; viimeiset kuukaudet ovat menneet sutjakasti ajatusten Ulan-Batorilla. Voin asetella toisin; minulla on ollut paljon vähemmän asiaa teille kuin teillä minulle. Alkaneen vuoden kunniaksi haluaisin kuitenkin vastata innokkaimpien lukijoiden, joihin kuuluvat herrat Gugle ja Ya-hoo, toistuviin kysymyksiin.

Kuka oon?

En tiedä, eikä voisi vähempää kiinnostaa.

Himo

Se lyhyt hetki mitättömyyden tunteen ja nolouden välissä.

Himo + työkaveri

Kuin edellinen, mutta tuplanoloudella kun on mennyt käsipyykille kerroksen vessaan kuvallisen puhelinluettelon kanssa ja unohtanut laittaa oven lukkoon.

Ruuan himo

Se lyhyt hetki täyden lompakon ja kulmakunnan parhaassa ruokapaikassa koetun petetyksi tulemisen tunteen välissä kun aika ehdalta kalskahtava ranskalainen annos paljastuu pariksi siivuksi potaattia ja nälkiintyneen rotan kokoiseksi pihviksi jotka on aseteltu näyttäväksi keoksi.

Pikkupomot

Ihmisiä (laajasti tulkiten) joilla on kykyihin nähden varsin suuret luulot itsestään ja kotona kiva pikkuvaimo tai -mies silittämässä kauluspaitoja. Oikeat pomot silittävät paitansa itse.

Seksi

Hikistä, likaista ja lotisevaa touhua, jonka jälkeen pippeli on kurttuinen rusina ja nälättää.

Romanttinen seksi

Hommailun loppumisen jälkeen pöperöt on jo pöydässä odottamassa.

Ranskalaiset mikrossa

Oiva kiertoviittaus Polynesialle.

Rakkaus

On ikuinen, mutta ikuisuus päättyy ja minä tiedän sen.

Sitä luulee tietävänsä kaiken

Ja ryhtyy opettajaksi, konsultiksi tai lahkonjohtajaksi.

Kivaa panemista

Vähän niin kuin rauhallista sotimista tai vitutuksesta vapaata veroilmoituksen täyttöä.

Ahneus

On sitä että haluaa toisen lehmän vaikka edellisenkin minkkiturkki on vielä osamaksussa, tai toisen sonnin vaikka jääkaappi on taas tyhjä ja vessanpöntössä siivoamattomat haulikkopaskat.

Lisäksi minut on haastettu Anneli Tempakan puhelintoivekonserttiin nuorille. Minusta näissä ei ole mitään outoa:

Tarkistan iltaisin asunnon salakuuntelulaitteiden varalta ja ajan varmuudeksi kolmea eri vakoiluohjelmaskanneria tietokoneessa. Jostain syystä ne aina hälyyttävät toisistaan.

Tykkään katsella nousevia lentokoneita, mutta en voi sietää laskeutuvia.

En ole ikinä käynyt Tampereen Lenin-museossa mutta näen usein unta jossa pakenen sinne.

Talvisin heittelen parvekkeelta pakastimessa kovetetuilla lumipalloilla kaduilla haahuilevaa nuorisoa jos ovat a) kovaäänisiä tai b) omaavat lökäfarkut.

Joskus kuuntelen Baddingin tuotantoa, juon useita pulloja halpaa punaviiniä, ja itken.

On kuulemma presidentinvaalien toinen kierros tulossa ja kaikenmaailman samiborgit ovat antaneet ymmärtää, että nyt taistellaan enemmänkin mielikuvilla kuin substanssilla. Se on hyvä, koska substanssia ei ole. Minulla ei oikein ole minkäänlaista mielikuvaa itse ehdokkaista, mutta kannattajista sitäkin enemmän. Lähdetäänpä viivalle.

Halosen kannattajat:

Keski-ikäiset viiksimiehet, ay-vaikuttajat ja muut takapirut villatakeissaan ja huonosti istuvissa puvuissaan, kourimassa vaaliristeilyllä - tai millä tahansa muulla tekosyyllä - sifonkeihin ja mihin lie silkkiluomuksiin tällääntyneitä keski-ikäisiä tyttöjä. Reteitä äijiä, jotka ovat olleet ajavinaan työväen asiaa niin pitkään että ovat jo varsin vieraantuneita työelämästä.

Demarinuoriso, joka on on kehittänyt varsin pysyvän muodin nuhruisista kauluspaidoista ja poistomyynnin pikkutakeista, pulleista poskilihaksista ja honottavasta äänestä. Yrittävät rentoilla, mutta selkärangan paikalle vaihdettu puoluehyväksynnän saanut rautakanki estää kumartumasta. Viikset on vielä vähän säälimallia mutta kyllä se siitä.

Eläkeläiset jotka ovat siirtyneet pysyvästi villatakki-aikaan, ja jotka palavalla innolla nysäävät vaalitoimistossa rintamerkkejä.

Niinistön kannattajat:

Tykö-istuvissa jakkupuvuissa vaalibileissä haahuilevat heitukat, joiden silmissä on tyhjä katse. Ei mielipiteitä, ei ajatuksia, mutta vahvasti iskostettu näkemys jonka isi on maksanut. Muistavat kuitenkin aina painottaa että kolmevuotiaasta lähtien on oma elanto hankittu mansikanpoimijana. Mahdollisesti vielä vieraantuneempia työelämästä kuin ay-pamput.

Nuoret Dressman-miehet, jotka hiihtävät salkku käsissä ammattikorkeakoulun tyhjissä käytävissä. Kauppakorkean pääsykokeista pudonneet lehdet pitävät itku kurkussa kiinni omasta kuvitellusta asemastaan säädyssä. Mutkun mä olen porvari! Mutkun musta tulee johtaja! Kattokaa nyt, mulla on haalarit ja salkku, mä olen melkein korkeakoulussa.

40-jotain yrittäjämiehet ja pikkupomot, jotka yrittävät jotenkin haaleasti peittää vastenmielisyyttään naisjohtajia kohtaan suuntaamalla kaiken vihansa työntekijäjärjestöihin. Epävarmoja omasta maskuliinisuudestaan, mutta sietääkin olla.

Lopputulos:

Tasapeli ja molempien tappio. Niinistö vajoaa kuitenkin piirun verran pinnan alle kahdella lyömättömällä valttikortilla: Kimmo Sasi ja Raimo Ilaskivi. Mielikuvat haihtuvat kuin tuuli, kun on jotain näin käsinkosketeltavaa edessä. Tuomiojalla, Lipposella, Heinäluomalla, Filatovilla tai kellään ei ole juuri jakoa kun kaksikko isketään pöytään.

Nyt on likainen olo. Takaisin Isoon Pajaan.

Ne jotka osaa, ne tekee mitä vaan. Ne jotka ei, ne ryhtyy opettamaan.

En ole tamperelaisten, pitkähiuksisten kaljupäiden viisastelun ylin ystävä, mutta tuo on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Ehkä siksi että sen voi jokainen sovittaa haluamallaan tavalla keneen tahansa tuntemaansa karvalakki-einariin.

Sitä minä ihmettelen, että miksi hallinnollisille paikoille eksyy niin usein se lahjattomin kansanosa? Tarkoitan nyt projekti- ja keskijohtoa, sitä porukkaa jonka pitäisi pyörittää jokapäiväistä suurta leipäkonetta joka myös työelämänä tunnetaan. Onko uraputkessa joku siivilä sillä kohden, sellainen johon jäävät ne joilla on enemmän kunnianhimoa kuin ammattitaitoa? Hyvä on jos jäävät, huono on kun ei siivilää koskaan puhdisteta. Olenko yksin, jos väitän että sekä toimialan (ml. tekniikka, jos sellaista on tarjolla) että johtamistaidon tunteva keskijohto on vähän kuin pieru Saharassa; harvinainen, eksynyt ja yksin.

Turhan usein tilanne on tämä; keskijohtoon eksyvät ne joiden ura yrityksessä on ollut lyhyt (elleivät tule suoraan ulkopuolelta) ja joiden kokemus käytännön työstä on vähän kuin Kulttuuriministerin ote todellisuudesta - vähäinen ja hapuileva. Ole siinä sitten yhtä hymyä kun työnjohto hapuilee ovenkahvaa pimeässä komerossa jonne on itsensä lukinnut, mutta kuvittelee olevansa karkkikaupassa. Että kun kysyt pitäisikö mielestään olla näin vai näin, saat vastaukseksi “Uh-huh… Kai se on ihan hyvä noin. Sää tiiät nää asiat, mää en oikein. Saisko ton Exceliin?”

Sitten runkataan työajan kirjauksia ja -arvioita maailman tappiin asti. “Kävikkö vessassa? Kauan meni? Mää aattelin vielä jakkaa tän homman kahtia, että ois niinku homman alku ja loppu. Tiäksää, että on niinku toteumat kunnossa. Nyt on kaheksan päivän hommalla kolomisensataa tehtävää ja osatehtävää, sillä pärjätään!”

Jossain näillä tienoilla voi kuulla ammattimiesten itkevän vessassa kohtaloaan. Työpaikoilla ei vain ole tarpeeksi viinaa.

Jatkaakseni, kun jotain vielä jäi hampaankoloon. Ehdotukset mainostauon paikaksi ja valtakunnallisten televisiokanavien kevätkauden ohjelmistoon.

Viimeinen pari uunista ulos

Reality-sarja tavallisten ihmisten työarjesta. Kuka lähtee ja kuka jää? Katso puolen vuoden ajan miten osastollinen ihmisiä, jotka voisivat olla naapureitasi, elävät epätietoisuudessa ja tietävät vain, että joku lähtee ja joku jää. Joidenkin jaksojen lopussa johtoryhmä kokoontuu ja päättää kuka lähtee. Katso läheltä miten liittoumat muodostuvat ja hajoavat, ja miten pitkälle ihminen on valmis menemään säilyttääkseen illuusion kunnon elämästä.

Lopulta kaikki lähtevät.

Armon pala

Suositun Viimeinen pari uunista ulos reality-sarjan toinen tuotantokausi. Seuraa tavallisten ihmisten piinaavaa taistelua byrokratian pauloissa, näe kuumottavia hetkiä työvoimatoimiston odotushuoneessa. Ohjelma menee ihmistä lähelle. Joidenkin jaksojen lopussa osa kilpailijoista putoaa ansiosidonnaiselta. Osakilpailujen voittajilla on mahdollisuus hakea budjettiinsa lisärahaa sosiaalitoimistosta.

Jos et pärjää, olet vain huono ihminen.

Kultakutri

Joukko myöhäisessä teini-iässä olevia, syömisongelmaisia tyttöjä suljetaan herkkuhuoneeseen, jossa sohvan ja television lisäksi on vain jääkaappi täynnä toistaan kutsuvampia herkkuja, ja vessa. Kuka vastustaa perunalastujen houkutuksen, kuka mansikkajäätelön seireeninkutsua? Voittaja on se, joka syö eniten, mutta lisää vähiten elopainoaan. Kilpailuhuoneessa ei ole teräviä esineitä, eikä kilpailijoiden anneta ottaa mukaan vyötä.

Vessassa bulimiakamera.

Tiedän mitä teit viime yönä

Parisuhdekilpailu, jossa suhteen toinen osapuoli yrittää narauttaa toisen uskottomuudesta. Jännäksi kilpailun tekee se, että kilpailijat saavat itse määritellä missä uskottomuuden raja menee! Näe, millaista henkistä kasvua aiemmin teknisestä löyhä ihminen kokee murtautuessaan puoliskonsa sähköpostitilille ja rakentaessaan elegantin peilijärjestelmän jolla valvoa nettisurffailua.

Kuka ensin unohtaa laittaa kännykkänsä äänettömälle ja jättää tekstiviestit tuhoamatta?

Urban predator

Ohjelmakonsepti myyty ulkomaille, kuvaus poistettu.

Hyvää televisiosyksyä.

Oletteko nähneet? Lämpimällä säällä, jos jostain löytyy haaska, moottoritietä koristamaan jäänyt jäniksenraato tai muu ruumis, pörrää kohta ympärillä iso lauma pulleita, iloisia kärpäsiä. Välillä tuntuu että ne penteleet ovat jossain lähellä piilossa odottamassa että milloin kajahtaa ja pöytä on katettu. Viattomia luontokappaleita, elämän suuressa ravintoketjussa! Kaikella on paikkansa ja kaikella on aikansa.

Ihmisten kanssa menee huonommin. Ei tarvitse olla kovin isot ympyrät, niin on nurkat täynnä raatokärpäsiä. Ja niiden perässä tulee perskärpäsiä, edellisten pikkuveljiä. Eivät malta odottaa että tulee ruumita, vaan löllyvät paikalle hyvissä ajoin jos ilmassa vain on lupauskin verilöylystä. Joskus riittää jo lihava saalis. Että kattokaa pojat, tuossa on, tuo kurottaa niin korkealle että jos joukolla mäjäytetään, saadaan safkat koko talveksi. On kynttilän päälle vakkaa tarjolla enemmän kuin juustokupua Tupperware-esittelyssä.

Rakkaat ystävät ja kanssakärpäset, me elämme ruumiiden luvatussa maassa. Täällä saa sitä mitä tilaa; jos innostut, nouset korokkeelle ja keräät yleisön, jo kuuluu surina massasta. “Paskaa”, “Millä lihaksilla?”, “Jos mulla ei oo kivaa, ei sulla oo kivaa!” Sitä huomaa, että on suu kärpästä täynnä, ja kun huutaa, huomaa äkkiä surisevansa itsekin. Vähät onnensa voi puristaa siitä tiedosta ettei ainakaan erotu joukosta.

Sitä vain, rivien välistä, että pitäisi jättää safkaa talven varalle. Ei voi koko aikaa olla pörisemässä. Ja onhan se nyt perkelettä, kun perskärpäset käyvät uhittelemaan ennen kuin on ruumiista tietoakaan.

Iltatuuli tuo tullessaan lupauksen verestä. Bzz!

Olikohan Seppo Räty viimeinen suomalainen urheilija? Ainakin viimeinen jonka mielestä keikka oli paska, mutta tulipahan tehtyä. Sittemmin urheilijan haastatteluretoriikkaan on eksynyt jotain kummaa hymistelyä, vaikka suoritukset ovat laskeneet kuin lehmän häntä.

Tästä on hyvä jatkaa.

Tämä oli hyvin opettavaista.

Nyt alkaa valmistautuminen uuteen kauteen.

Hyvä maku jäi suuhun.

Eittämättä, mutta perseelleenhän se varsinainen suoritus meni. Mitä sitä kaunistelemaan? Jos vuoden hiki hatussa harjoittelee ja sitten tulee kilpailussa perille jossain kaukana pistesijojen ulkopuolella, varmasti vituttaa. Vituttaa kun muut on parempia ja itse - jos nyt ei varsinaisesti huono - epäonnistunut. Haali siinä sitten anteeksipyytävää hymyä kasvoille ja lepertele empaattiselle toimittajalle. Alkaa itsekin uskoa että tärkeintä oli osallistuminen, kiva fiilinki ja poutasää. Sitten sponsoritelttaan kättelemään pukumiehet ja vaikuttajat, joilta löytyy sympatiaa ja aikaa kuvauttaa itsensä jo kohta entisen urheilijasuuruuden kanssa. Laitatko samalla nimmarin flikalle?

Saatanan suupaltit. Missä on se apinan raivo? Missä pitkänmatkan juoksijan yksinäisyys? Missä on se ylpeys joka on kolahtanut? Vässykät.

Sitä paljon kysellään. En tiedä vastausta, mutta pyrin selvittämään. Jos ei selviä, kerron kuitenkin. Olen antanut itselleni luvan olla nuori ja vihainen, ja se on kuulkaa autuas tunne. Maailma räjähtää, tuntee olevansa yhtä ihmiskunnan kanssa, vaikka jälkeenpäin pitää pestä kädet.

Kaikki se, mikä muuten jäisi sanomatta.

Yst. terv.

Herttua Juhana.

ps. Äitis oli.

Tämän vuosikymmenen pahin uhka länsimaiselle sivistykselle - termi, jota tässä käytän kovin löyhästi - ovat digikamerat ja netin henkilökohtaiset kuvapankit. Vähän kuin oltaisiin ennen vanhaan annettu jokaiselle seiväsmatkalaiselle polaroidräpsytin käteen, vuorattu iso teollisuushalli tuotoksilla ja pakotettu viattomat ihmiset kulkemaan lävitse loputtomalta tuntuvan keskinkertaisuuden näyttelyn. Tässä poltetaan lihaa rannalla ja tässä ja tässä ja tässä. Upea yksityiskohta hotellin parvekkeelta, voit melkein aistia yksityiskohdat. Tässä hra ja rouva Mulkku poseeraavat taas yhden suihkulähteen edessä. Ei tästä maasta suihkulähteet lopu!

En tiedä kumpi on pahempaa - pärstäkuvagalleriat vai ns. taiteellisempaa valokuvausta edustavat. Haluaako mielummin tukehtua perse- ja peilikuviin vai ihmetellä sitä valon ja värien loistoa naapurin betonitalon seinällä. Tai niitä loputtomia yksityiskohtia joita helvetillisellä tarkennuksella kuvattu ulpukka voi vain näyttää. Kukka on kukka on kukka. Tai ehkä parhaat puolet molemmista; ari amatöörin ottamat poseerauskuvat raisa rimppakintusta ensteks hienoimmassa miljöössä, makuuhuoneeseen viritetyn mustan kankaan edessä. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa että kamera ei suinkaan tuo parhaita puolia esiin ihmisestä, ellei kuvaajalla ole edes rahtusta taitoa. Useimmalla ei ole. Useimpia se ei estä.

Pahinta on kuitenkin se teknologiarunkkaus jonka uhriksi voi joutua missä tahansa. Kun se kalastajahattuinen nörtti kaivaa digipokkarinsa esille alahuuli väpättäen, että tuosta vuohennussimasta letukasta pitää saada kuva. Tai kun se tulee esittelemään sitä verkkokaupasta tilattua hilavitkutinta jossa on suodatinta ja objektiiviä ja mitä perkelettä onkaan. Kahden kuukauden palkka tähän meni, mutta on sen arvoinen.

Ei ole. Paska kuvaaja on paska kuvaaja, siinä ei tekniikka paljoa auta. Korkeintaan auttaa häviämään massaan, muiden polaroid-turojen joukkoon.

Jos vielä saisi toivoa, niin sitä ettei enää ikinä tarvitsisi vahingossakaan nähdä yhtään öljytankkeria poseeraamassa korsetissaan. Siinä on jotain, mikä saa paatuneenkin lihansyöjän luopumaan meetvurstista.