Kuka teki huorin?

Ihmiskunnan lisäksi olen erityisesti menettänyt toivoni tämän kansankunnan tulevaisuuteen. Menetän sen päivittäin uudestaan, tyydyttäessä pieniä paheitani netin keskustelupalstoilla ja kaikenmaailman muka-sosiaalisilla yhteisösaiteilla - niillä, jossa tyhmät mielipiteet saavat kasvot, kun sillä uudella digipokkarilla räpsittyjä perse- ja kasvokuvia (jos eroavat) lätkitään albumiin nokkelien kommenttien kera.

En minä niistä kuvista; se, että maailma on täynnä lattarintaisia teinejä ja säälipartaisia pikkupoikia, tai että lippalakki harvemmin antaa kohteesta millään tasolla hyvää vaikutelmaa, ei varsinaisesti ole uutinen. Mutta ne kommentit, kuvatekstit ja yleensä kaikki se, mitä äkkipikaisuudessaan voisi erehtyä luulemaan kirjoitetuksi kieleksi.

Ettekö te helvetin lahopäät oppineet koulussa mitään? Ovatko tekstiviestit, chatit ja muu pikainen viestintä todellakin mädättäneet kirjoitustaidot sille säälittävän huonolle tasolle, josta päivittäin joutuu kärsimään? Vai onko kansakunta vain tyhmistynyt? Ei se puhekieli vielä - sitäkin voi käyttää hyvin. Eikä isojen kirjaimien puute, vaikka sattuukin päähän. Mutta ne helvetin kidutuspisteet… vähäx äxät… ei mull lauseit ja katkonaisii sanoi… vähäks suxii… mä ja mun frendi!!1! <3

Kainosti ehdotan valaistuneelle massalle, että kaduilla, turuilla ja toreilla järjestetään vapaaehtoisten toimesta puhutun ja kirjoitetun äidinkielen käytöstä. Reputtaneet lastataan rekkaan ja muilutetaan makkaratehtaalle. Vanhemmat velvoitetaan nussimaan jälkikasvu uudestaan.

On päiviä, jolloin vain odotan jonkun huutavan pyyhkimään. Päiviä, jolloin olo on kuin joutuisi kertomaan aikuisille ihmisille että miten se serlan valkaistu ja aina hellä persepaperi kuuluu taitella, miten monta palaa kerralla, ja pyyhitäänkö pysty- vai vaakasuoraan. Muistakaa pestä kakkaamisen (tsih!) jälkeen kädet, ei pöpöt leviä.

Elän siinä, mahdollisesti harhaisessa, luulossa että työssäkäyvien ihmisten tulisi osata tiettyjä perusasioita, no, työstään. Kuten:

- Bussikuskien tulisi osata ajaa autoa, myös isoja autoja.
- Muurarin kuuluisi tietää mikä on tiili ja miten tiilet muurataan.
- Putkimies tuntee putkistot.
- Sähkömies sähköt.
- Poliisi osaa olla jämäkkä.

On niitä varmaan muitakin tärkeitä asioita, mutta nämäkin perusteet. Tällä perusteella ihmettelen että miksi ihmeessä valkokaulustyöläisten ei tarvitse tietää hevon helvettiä siitä mitä tekevät. Ei asiasta, ei työkaluista, ei tekniikasta, ei teoriasta - jos pikkujouluissa osaat ottaa paperikopion perseestä, olet jo pitkällä.

Missä vaiheessa näin pääsi käymään? Kuka hukkasi sen femman jolla piti ostaa vinkki? Mitä ne nykyään opettavat koulussa? Riittääkö köksäntunnilla jos oivaltaa että peruna on vihannes tai ainakin jotain sinnepäin? Vihannes, vähän niinku juures, niit kai syyään. Ranskalaiset voi lämmittää mikrossa.

Olen kateellinen sille luolamiehelle joka keksi käyttää tulta ruuan lämmityksessä. Nykyään ei uskallettaisi, ellei olisi jotain prosessia jota soveltaa vaaralliselta näyttävien juttujen kokeiluun. Ylipäätään tämä toimistokulttuuuri elää sillä että Joku Toinen Jossain Muualla on vääntänyt ohjeen jossa kolmella sivulla, valokuvien ja kuvankaappausten kera, kerrotaan että pitää painaa punaista nappia. Sitä, jonka yläpuolella lukee “paina tätä nappia”. Ei voi tehdä ilman ohjeita! Ei pysty kykenemään! Apua! Äiti!

Pitäisi joskus mennä raksalle katsomaan että eksyykö sinne töihin ihmisiä joille ei ole ihan selvää miten vasaraa käytetään tai mikä se tiili on. Ehkä eksyy. Nauretaankohan niille vai pitääkö raksakönsiköiden suhtautua järkiheittoihin kannustavasti ja motivoivasti? Että voi pientä, setä nyt näyttää kädestä pitäen, ei kai tullut paha mieli?

Ne jotka osaa, ne tekee mitä vaan. Ne jotka ei, ne ryhtyy opettamaan.

En ole tamperelaisten, pitkähiuksisten kaljupäiden viisastelun ylin ystävä, mutta tuo on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Ehkä siksi että sen voi jokainen sovittaa haluamallaan tavalla keneen tahansa tuntemaansa karvalakki-einariin.

Sitä minä ihmettelen, että miksi hallinnollisille paikoille eksyy niin usein se lahjattomin kansanosa? Tarkoitan nyt projekti- ja keskijohtoa, sitä porukkaa jonka pitäisi pyörittää jokapäiväistä suurta leipäkonetta joka myös työelämänä tunnetaan. Onko uraputkessa joku siivilä sillä kohden, sellainen johon jäävät ne joilla on enemmän kunnianhimoa kuin ammattitaitoa? Hyvä on jos jäävät, huono on kun ei siivilää koskaan puhdisteta. Olenko yksin, jos väitän että sekä toimialan (ml. tekniikka, jos sellaista on tarjolla) että johtamistaidon tunteva keskijohto on vähän kuin pieru Saharassa; harvinainen, eksynyt ja yksin.

Turhan usein tilanne on tämä; keskijohtoon eksyvät ne joiden ura yrityksessä on ollut lyhyt (elleivät tule suoraan ulkopuolelta) ja joiden kokemus käytännön työstä on vähän kuin Kulttuuriministerin ote todellisuudesta - vähäinen ja hapuileva. Ole siinä sitten yhtä hymyä kun työnjohto hapuilee ovenkahvaa pimeässä komerossa jonne on itsensä lukinnut, mutta kuvittelee olevansa karkkikaupassa. Että kun kysyt pitäisikö mielestään olla näin vai näin, saat vastaukseksi “Uh-huh… Kai se on ihan hyvä noin. Sää tiiät nää asiat, mää en oikein. Saisko ton Exceliin?”

Sitten runkataan työajan kirjauksia ja -arvioita maailman tappiin asti. “Kävikkö vessassa? Kauan meni? Mää aattelin vielä jakkaa tän homman kahtia, että ois niinku homman alku ja loppu. Tiäksää, että on niinku toteumat kunnossa. Nyt on kaheksan päivän hommalla kolomisensataa tehtävää ja osatehtävää, sillä pärjätään!”

Jossain näillä tienoilla voi kuulla ammattimiesten itkevän vessassa kohtaloaan. Työpaikoilla ei vain ole tarpeeksi viinaa.

Minä pidän yksinkertaisista asioista. Haluan uskoa etten ole yksinkertainen, mutta jos oikein syvälle mennään, olen naimahalujen, ruuan, juoman ja syvien päiväunien johdattelema lihas- ja hermokimppu.

Haluaisin että elämäni koostuu yksinkertaisista asioista; nautinnoista, vihoista, pettymyksistä ja niistä harvoista onnistumisen tunteista, kun nalli laukeaa. Jos homman pystyy pelkistämään ilman turhia krumeluureja, ilman turhaa miettimistä, ollaan asioiden ytimessä.

Olen kovasti yksin näine viattomine - rohkenen sanoa, myös vaatimattomine - toiveineni. Joku on rakentanut ympärilleni maailman joka monimutkaistuu se harva sekunti. Mikä siinä on kun kaikesta pitää tehdä vaikeaa? Jotenkin tämä pallo on linkannut radallaan pitempään kuin sormineni osaan laskea, on, vaikka jossain perä-kutvolassa eletään vielä ilman tiedon valtatien sokaisevaa jumalvaloa. Elettiin ennen verkkopankkien aikaa, ennen pankkikonttorien aikaa, ennen pankkien aikaa, elettiin jo silloin kun pappa oravannahoilla itselleen potkukelkan osti.

Syöminen, juominen, paskantaminen ja vonkaaminen eivät ole merkittävästi muuttuneet näiden teknologisten saavutusta myötä. Korkeintaan huonompaan suuntaan. Syömällä tulet sairaammaksi, paitsi jos et syö, jolloin delaat, mutta ainakin kuolemansyyntutkijalla on termi jolla maallisen vaelluksesi päättyminen kuitataan. Paneminenkin on jokseenkin vaikeampaa kuin ennen; siitä on tehty jonkinlainen näytelmä jolla ei ole yleisöä, mutta sitäkin enemmän ramppikuumetta. Yritä siinä suoriutua kun on vähän sellainen olo että Kajava toisen ja Heikinheimo - rauha heidän sieluilleen - toisen olkapään takana seisoo kellottamassa esileikin pituutta. En ole ihan varma pitäisikö seksielämän onttoudesta syyttää pornoa vai naistenlehtiä. Jos varmuuden vuoksi kumpaakin ja iltapäivälehtien viikonloppunumeroita.

En pidä siitä että minut heitetään tämän vaikean ja monimutkaisen maailman keskelle jo valmiiksi löysä letku kädessä. En minä halua harrastaa lähdekritiikkiä, arvuutella vierustoverin seksuaalista suuntautumista, kokea haasteita työelämässä, ottaa kantaa puolesta tai vastaan asioissa joita en ymmärrä. Haluan syödä tirisevää pihviä, en miettiä pannun karsinogeenejä. Juoda kaksin käsin olutta, en miettiä panimoteollisuuden asemaa muuttuvassa maailmassa. Nähdä päiväunia sen asemesta että miettisin omaa, eittämättä tärkeää, osaani arvoketjussa joka muodostuu loppukäyttäjän ja bisnesenkelin lanseeraaman immateriaalitarpeen välille. Te annatte minulle huomiotalouden ja minä teille paskahalvauksen.

Miten me tulimme toimeen ilman prosesseja, kustannustehokkuutta, ulkoistamista, erikoistumista, arvoketjuja, transformaatiota, replikaatiota ja ties mitä perkeleen hienoa se läppärimiehen kalvosulkeinen videotykkiin tunkekaan. Miten ihmiskunta on selvinnyt kaikki nämä vuoden ilman näitä tärkeitä asioita? Häh? Minä haluan kertoa leo luolamiehelle länsimaisista arvoista. Nämä ovat tärkeitä asioita.

Ainoa syy työelämän muutoksille pitäisi olla se että niiden avulla voidaan vapauttaa enemmän ihmisiä nauttimaan vapaaherran elämää, ei se, että ratkotaan ongelmia luomalla uusia ongelmia, jotta on mitä ratkoa huomennakin. Minä haluan - vaadin - enemmän aikaa syömiseen, juomiseen, nukkumiseen ja naimiseen. Paitsi jos se naiminen on liian vaivalloista. Ja minä paskat nakkaan tantraseksille.

Jatkaakseni, kun jotain vielä jäi hampaankoloon. Ehdotukset mainostauon paikaksi ja valtakunnallisten televisiokanavien kevätkauden ohjelmistoon.

Viimeinen pari uunista ulos

Reality-sarja tavallisten ihmisten työarjesta. Kuka lähtee ja kuka jää? Katso puolen vuoden ajan miten osastollinen ihmisiä, jotka voisivat olla naapureitasi, elävät epätietoisuudessa ja tietävät vain, että joku lähtee ja joku jää. Joidenkin jaksojen lopussa johtoryhmä kokoontuu ja päättää kuka lähtee. Katso läheltä miten liittoumat muodostuvat ja hajoavat, ja miten pitkälle ihminen on valmis menemään säilyttääkseen illuusion kunnon elämästä.

Lopulta kaikki lähtevät.

Armon pala

Suositun Viimeinen pari uunista ulos reality-sarjan toinen tuotantokausi. Seuraa tavallisten ihmisten piinaavaa taistelua byrokratian pauloissa, näe kuumottavia hetkiä työvoimatoimiston odotushuoneessa. Ohjelma menee ihmistä lähelle. Joidenkin jaksojen lopussa osa kilpailijoista putoaa ansiosidonnaiselta. Osakilpailujen voittajilla on mahdollisuus hakea budjettiinsa lisärahaa sosiaalitoimistosta.

Jos et pärjää, olet vain huono ihminen.

Kultakutri

Joukko myöhäisessä teini-iässä olevia, syömisongelmaisia tyttöjä suljetaan herkkuhuoneeseen, jossa sohvan ja television lisäksi on vain jääkaappi täynnä toistaan kutsuvampia herkkuja, ja vessa. Kuka vastustaa perunalastujen houkutuksen, kuka mansikkajäätelön seireeninkutsua? Voittaja on se, joka syö eniten, mutta lisää vähiten elopainoaan. Kilpailuhuoneessa ei ole teräviä esineitä, eikä kilpailijoiden anneta ottaa mukaan vyötä.

Vessassa bulimiakamera.

Tiedän mitä teit viime yönä

Parisuhdekilpailu, jossa suhteen toinen osapuoli yrittää narauttaa toisen uskottomuudesta. Jännäksi kilpailun tekee se, että kilpailijat saavat itse määritellä missä uskottomuuden raja menee! Näe, millaista henkistä kasvua aiemmin teknisestä löyhä ihminen kokee murtautuessaan puoliskonsa sähköpostitilille ja rakentaessaan elegantin peilijärjestelmän jolla valvoa nettisurffailua.

Kuka ensin unohtaa laittaa kännykkänsä äänettömälle ja jättää tekstiviestit tuhoamatta?

Urban predator

Ohjelmakonsepti myyty ulkomaille, kuvaus poistettu.

Hyvää televisiosyksyä.