Kuka teki huorin?

En tiedä ollako kateellinen vai vähän ylimielinen näiden netin deittipalstojen ja parinhaku-ilmoitusten vuoksi. Onhan se, aikamoista, jos lyhyen ilmoituksen lukemalla voi sanoa että tuossa on sitä jotain. Samalla tavalla aikamoista kuin kapakoissa syntyneet suhteet - humalaspäissään eksyy jonkun asennolle, harrastaa suojaamatonta ja soheroa seksiä, ja se on sitten siinä. Jos ei aamulla lähte huutaen karkuun, syntyy suhde.

Jos näin lähtee, se on aika hienoa. Miten muutenkaan lähtisi? Missä toista ihmistä voi tarkkailla niin pitkään että pystyy muodostamaan kattavan ja kokonaisvaltaisen mielipiteen siitä että voisihan tuota polkaista, kunhan pysyy muuten hiljaa? En tiedä. En ole kokeillut. Haluan silti näin platonisessa hengessä kokeilla siipiäni.

Nelikymppinen rakkauden metsuri etsii savottaa; työkalut on, tuo sinä sensuelli sekapuumetsä ja mättäät. En etsi komeinta lehmusta, mutta ihan käkkärämäntyyn en kajoa.

Olen lihaksikas ja vatsakas könsikäs, jolla on silmää hyville riimeille ja einogrönmäiselle lauseentaivutukselle. Elän kaksois- tai parhaillaan kolmoiselämää. Harrastuksiksi voin mainita lomakuvien katselun diaprojektorilla, moralisoinnin ja paatuneen ihmisvihan. Ei haittaa vaikka et jakaisi kaikkia harrastuksia, uskon myös yksilöllisyyteen! Kotimainen iskelmä on lähellä sydäntä. Poltan ja juon viinaa - toivottavasti sinäkin. Tai, polttamisen kanssa ei niin väliä.

Sinä saisit olla kaunis ja vähän yksinkertainen; fiksut naiset ovat vähän pelottavia, sitä äkkiä luulee että ne naureskelevat siippansa kelmeälle olemukselle, läskille ja työkaluille jotka eivät pärjää alan elokuvien kuvakulmille. Heikko tai korkeintaan kohtalainen itsetuntokaan ei ole pahitteeksi. Osaatko leipoa omenapiirakkaa? Muistutatko äitiäni? Äiti oli hieno ihminen.

Parhaan kuvan minusta saat lukemalla kirjoituksiani. Pidän myös eläimistä, lapsista, hyväntekeväisyysjärjestöistä ja pitkistä kävelyretkistä joutomaalla.

Kuvaa ei just nyt ole, mutta kuvittele minulle suosikkinäyttelijäsi vartalo, Ruben Stillerin huulet ja Loka Laitisen valloittava huumorintaju. Mottoni: Alea, Jacta, Est!

Sinun,

Herttua Juhana.

(Vähän on laimea. Mutta tätä kun vähän aikaa harjoittelee, voi lähteä aavalle merelle kalaan. Tiedä minkälaista sutturaa on postilaatikko kohta täynnä.)

Se on yksi maailman vanhimmista totuuksista, mutta silti se pitää joskus nostaa pöydälle; meillä on Suomessa tämä perinne ilmoittaa tunne-elämän radikaaleista muutoksista. Jos se on tullakseen, se tulee ihan yhtä varmasti kuin hallituksen jokavuotinen budjettiselonteko; vakavin ilmein, kahvin kera, ilman suurempia rummutuksia. Jos ei, niin maailma jatkaa radallaan niin kuin ennenkin, linkuttamatta tai linkuttaen, yhtä varmasti kuin aamutorit ja kansaneläkkeen perusosa.

Hyvät parisuhdekumppanit, teidän ei tarvitse erikseen tiedustella vieläkö me rakastamme teitä. Kyllä me rakastamme. Saatamme tehdä sen omalla hiljaisella tavallamme ja antaa kuitenkin rauhallisesti ja seesteisesti ohitse soljuvan arjen puhua puolestamme. Se saattaa kuulua örähdyksenä televisioidun joukkuelajin ääreltä, pyytämättä siivottuna vessana, hiljaisena mutta vakaana hymynä sunnuntain sanomalehden äärellä. Kyllä me kerromme jos jokin on vialla.

Saatammehan me välillä villiintyä, tuoda kukkapuskaa kotiin, ostaa teatterilippuja (ja olla kuorsaamatta näytöksessä) ja jouluna lahjoa jollain muulla kuin uudella yöpaidalla tai kalsongeilla. Se ei kerro siitä että nyt on oltu sylttytehtaalla ja tehty pahasti; joskus mekin innostumme. Olen näin etukäteen pahoillani jos se aiheuttaa hämmennystä.

Suurimman osan aikaa - siis lähes jatkuvasti - olemme tyytyväisiä siihen mitä on. Emme ole varsinaisesti liputtamassa radikaalien muutosten puolesta, joten vastavuoroisesti, rakkaat parisuhdekumppanit, älkää tekään olko. Älkääkä vaatiko meitä jatkuvasti toistamaan sitä, minkä me jo kerran olemme myöntäneet todeksi. Että kyllä, myötä- ja vastamäessä.

Koska se jatkuva kärttäminen alkaa pidemmän päälle kuulostamaan samalta kuin naapuripenkkirivin kakaroiden vikinä junassa. “Joks ollaan kohta perillä? Äiskä? Iskä? Ollaanks me jo perillä?”

Ei olla. Joten turpa ruttuun, perse penkkiin ja nauttikaa matkasta, hyväkkäät. Toivoo Hiljainen Enemmistö.

Minä pidän yksinkertaisista asioista. Haluan uskoa etten ole yksinkertainen, mutta jos oikein syvälle mennään, olen naimahalujen, ruuan, juoman ja syvien päiväunien johdattelema lihas- ja hermokimppu.

Haluaisin että elämäni koostuu yksinkertaisista asioista; nautinnoista, vihoista, pettymyksistä ja niistä harvoista onnistumisen tunteista, kun nalli laukeaa. Jos homman pystyy pelkistämään ilman turhia krumeluureja, ilman turhaa miettimistä, ollaan asioiden ytimessä.

Olen kovasti yksin näine viattomine - rohkenen sanoa, myös vaatimattomine - toiveineni. Joku on rakentanut ympärilleni maailman joka monimutkaistuu se harva sekunti. Mikä siinä on kun kaikesta pitää tehdä vaikeaa? Jotenkin tämä pallo on linkannut radallaan pitempään kuin sormineni osaan laskea, on, vaikka jossain perä-kutvolassa eletään vielä ilman tiedon valtatien sokaisevaa jumalvaloa. Elettiin ennen verkkopankkien aikaa, ennen pankkikonttorien aikaa, ennen pankkien aikaa, elettiin jo silloin kun pappa oravannahoilla itselleen potkukelkan osti.

Syöminen, juominen, paskantaminen ja vonkaaminen eivät ole merkittävästi muuttuneet näiden teknologisten saavutusta myötä. Korkeintaan huonompaan suuntaan. Syömällä tulet sairaammaksi, paitsi jos et syö, jolloin delaat, mutta ainakin kuolemansyyntutkijalla on termi jolla maallisen vaelluksesi päättyminen kuitataan. Paneminenkin on jokseenkin vaikeampaa kuin ennen; siitä on tehty jonkinlainen näytelmä jolla ei ole yleisöä, mutta sitäkin enemmän ramppikuumetta. Yritä siinä suoriutua kun on vähän sellainen olo että Kajava toisen ja Heikinheimo - rauha heidän sieluilleen - toisen olkapään takana seisoo kellottamassa esileikin pituutta. En ole ihan varma pitäisikö seksielämän onttoudesta syyttää pornoa vai naistenlehtiä. Jos varmuuden vuoksi kumpaakin ja iltapäivälehtien viikonloppunumeroita.

En pidä siitä että minut heitetään tämän vaikean ja monimutkaisen maailman keskelle jo valmiiksi löysä letku kädessä. En minä halua harrastaa lähdekritiikkiä, arvuutella vierustoverin seksuaalista suuntautumista, kokea haasteita työelämässä, ottaa kantaa puolesta tai vastaan asioissa joita en ymmärrä. Haluan syödä tirisevää pihviä, en miettiä pannun karsinogeenejä. Juoda kaksin käsin olutta, en miettiä panimoteollisuuden asemaa muuttuvassa maailmassa. Nähdä päiväunia sen asemesta että miettisin omaa, eittämättä tärkeää, osaani arvoketjussa joka muodostuu loppukäyttäjän ja bisnesenkelin lanseeraaman immateriaalitarpeen välille. Te annatte minulle huomiotalouden ja minä teille paskahalvauksen.

Miten me tulimme toimeen ilman prosesseja, kustannustehokkuutta, ulkoistamista, erikoistumista, arvoketjuja, transformaatiota, replikaatiota ja ties mitä perkeleen hienoa se läppärimiehen kalvosulkeinen videotykkiin tunkekaan. Miten ihmiskunta on selvinnyt kaikki nämä vuoden ilman näitä tärkeitä asioita? Häh? Minä haluan kertoa leo luolamiehelle länsimaisista arvoista. Nämä ovat tärkeitä asioita.

Ainoa syy työelämän muutoksille pitäisi olla se että niiden avulla voidaan vapauttaa enemmän ihmisiä nauttimaan vapaaherran elämää, ei se, että ratkotaan ongelmia luomalla uusia ongelmia, jotta on mitä ratkoa huomennakin. Minä haluan - vaadin - enemmän aikaa syömiseen, juomiseen, nukkumiseen ja naimiseen. Paitsi jos se naiminen on liian vaivalloista. Ja minä paskat nakkaan tantraseksille.

Minä en alkuunkaan pidä tästä 2000-luvun suunnitteluoikusta, läpinäkyvyydestä. Siitä, että ollaan ikään kuin osa jotain suurempaa yhteisöä, kavereita kaikkien kanssa, tuttuja kaikenmaailman turvanaukojille. Minä en halua tuntea teitä, en jakaa tilaa kanssanne, en osallistua Keski-Eurooppalaiseen melusaasteeseen julkisissa liikennevälineissä. Minä olen minä, en me, enkä missään nimessä te. Haluan matkustaa hississä yksin.

Erityisesti harmittaa tälläinen arkkitehtuurissa ja tilojen suunnittelussa. “Elävä keskus”, “tilaa tekemiselle”, “kaikille avoin tila”. Ja vitut. Minä en halua syödä lounastani pöydässä, joka rajoittuu kävelykatuun. Se on vähän sama juttu kuin masturboinnin kanssa; haluan hiplata lihaani poissa muiden silmien alta. Haluan selkäni taakse seinän ja hajuraon naapuripöytään. En halua nähdä ohikulkijoita enkä liioin niiden näkevän millä vatsaani saastutan.

Ja sitten työpaikalla; kaikki, jotka orjatyötään avokonttoreissa tekevät, käsi ylös. Avokonttorit ovat luojan rangaistus proletariaatille, jota itse itsensä arkkienkeleiksi ylentäneet henkilöstöpäälliköt ja muut pikkupomot jakelevat. Näppärä keino piilottaa sosiaalinen valvonta “dynaamisuuden”, “tiedonkulun” ja “muunneltavuuden” kuosiin. Odotan sitä hetkeä kun joku on tarpeeksi rehellinen raahatakseen avokonttorin käytävälle patarummun, ja rummuttavan siitä kaaleriorjille tahtia. Tumpah, tumpah, tumpah. Veto, veto, veto.

Mitä vielä? Kirjastoistakin ollaan tekemässä jotain “alueen asukkaiden kohtaamispistettä”. En minä halua kohdata alueeni asukkaita, minä haluan lainata kirjoja ja kadota paikalta ennen kuin ne muut tulevat paikalle. Ei niillä ole mitään asiaa minulle eikä minulla niille. Hyvää päivää ja kirvesvartta, ei oikein jaksa sataa, lainasit sitten lääketieteellisen teoksen impontenssista. Eikö seiso?

Minä olen allerginen näille ihmisille ja arvaan, että suurin osa heistäkin on. Allerginen minulle ja muille. Me haluamme omaa rauhaa.

Jatkaakseni, kun jotain vielä jäi hampaankoloon. Ehdotukset mainostauon paikaksi ja valtakunnallisten televisiokanavien kevätkauden ohjelmistoon.

Viimeinen pari uunista ulos

Reality-sarja tavallisten ihmisten työarjesta. Kuka lähtee ja kuka jää? Katso puolen vuoden ajan miten osastollinen ihmisiä, jotka voisivat olla naapureitasi, elävät epätietoisuudessa ja tietävät vain, että joku lähtee ja joku jää. Joidenkin jaksojen lopussa johtoryhmä kokoontuu ja päättää kuka lähtee. Katso läheltä miten liittoumat muodostuvat ja hajoavat, ja miten pitkälle ihminen on valmis menemään säilyttääkseen illuusion kunnon elämästä.

Lopulta kaikki lähtevät.

Armon pala

Suositun Viimeinen pari uunista ulos reality-sarjan toinen tuotantokausi. Seuraa tavallisten ihmisten piinaavaa taistelua byrokratian pauloissa, näe kuumottavia hetkiä työvoimatoimiston odotushuoneessa. Ohjelma menee ihmistä lähelle. Joidenkin jaksojen lopussa osa kilpailijoista putoaa ansiosidonnaiselta. Osakilpailujen voittajilla on mahdollisuus hakea budjettiinsa lisärahaa sosiaalitoimistosta.

Jos et pärjää, olet vain huono ihminen.

Kultakutri

Joukko myöhäisessä teini-iässä olevia, syömisongelmaisia tyttöjä suljetaan herkkuhuoneeseen, jossa sohvan ja television lisäksi on vain jääkaappi täynnä toistaan kutsuvampia herkkuja, ja vessa. Kuka vastustaa perunalastujen houkutuksen, kuka mansikkajäätelön seireeninkutsua? Voittaja on se, joka syö eniten, mutta lisää vähiten elopainoaan. Kilpailuhuoneessa ei ole teräviä esineitä, eikä kilpailijoiden anneta ottaa mukaan vyötä.

Vessassa bulimiakamera.

Tiedän mitä teit viime yönä

Parisuhdekilpailu, jossa suhteen toinen osapuoli yrittää narauttaa toisen uskottomuudesta. Jännäksi kilpailun tekee se, että kilpailijat saavat itse määritellä missä uskottomuuden raja menee! Näe, millaista henkistä kasvua aiemmin teknisestä löyhä ihminen kokee murtautuessaan puoliskonsa sähköpostitilille ja rakentaessaan elegantin peilijärjestelmän jolla valvoa nettisurffailua.

Kuka ensin unohtaa laittaa kännykkänsä äänettömälle ja jättää tekstiviestit tuhoamatta?

Urban predator

Ohjelmakonsepti myyty ulkomaille, kuvaus poistettu.

Hyvää televisiosyksyä.

Serkkutytölle pitäisi ostaa lahjaa. Kotva meni miettissä millä kuusivuotiasta lahjoisi. Sitten päätin yhdistää äkillisen nosteen tuottaman lämpimän kutinan vatsanpohjassa kaupalliseen menestykseen. Tällä tavalla:

Herttua Juhana ky (noteerattu Raision pörssissä) lanseeraa markkinoille tiukkaan brändättyjä leluja.

Ensin uunista tulevat ulos nuorille naiskuluttajille suunnattu “Huarra!”-nukkesarja. Nukkeja pusketaan ulos eri kokoisia ja -näköisiä, mutta kaikkia yhdistää iso pää ja tiimalasivartalo. Rintamavarustuksen koko muuttuu kausittain, riippuen vähän siitä kuka hallitsee rytmimusiikin soittolistoja. Luvassa on kuitenkin ehtaa kakkosnelosta anorektikoille, appelsiinia koulutyttöpuku-hetkiin ja ihan kunnon utareita. Takapuolissa on sellainen optinen harha että silmä aina haketuu siihen vesirajan alapuolelle, jos nukke on maitokahvia tummempi. Liha hytkyy kulloisenkin ämteeveellä soivan sanataiteilijan vahvan sanoman tahtiin. ’sup, bitch?

Myyntipakkauksessa “Huarra!”-nuket on varustettu lantiottomilla farkuilla ja napapaidoilla, mutta kohtuulliseen lisähintaan on saatavilla myös koulutyttö-univormuja (jotka päälle laittanut nukke ulisee kivasti että “iske mua, vielä kerran”), vähän liian lyhyitä hameita, runsaasti muovia ja nahkaa sisältävän SuicideQueen91-paketti ja kaikkea muuta mitä pieni tyttö voi kaivata.

Suunnitelmissa on lanseerata myöhemmin pojille oma TaakiPössis ja perkeleen isot kuulokkeet -sarja, sekä sukupuolineutraali opetussarja Paskaa Suomea: nettikirjoituksen alkeet alaikäisille.

Terveisiä vaan lelufirman sedille ja tädeille. Hyvä meno!

Jos maailmassa on jotain mikä minua vielä ällistyttää, niin työpaikkojen pikkujoulut ja muu juhlahumu. Sitä voisi tynnyrissä kasvanut, viaton opiskelija tai muuten vain elämästä syrjäytynyt työnvieroksuja luulla että myytit maanantai-aamujen kengänkärkiin tuijottelusta ovat suuresti liioiteltuja. Olisivatkin. Sitä aina unohtaa kunnes totuus puhkuu hapanimelää ja krapulantuoksuista henkäystä kasvoilleen.

Sitä riemun repeämistä kun surullisuuteen asti harmaat toimistohiiret pääsevät kirmaamaan lihapatojen ääreen, ensin noutopöydässä ja sitten tanssilattialla. Ay, caramba, perkele! On se kuulkaa sellaista tulista tunteiden flamengoa. Päällisin puolin kunnialliset ihmiset vetävät ykköset päälle ja meikit pintaan tai hugobossit poskille ja lähtevät metsästämään. Siinä ei kihlasormus tai edelliskerran jälkeen vedet silmissä lausuttu katumisvirsi paljoa paina kun iskee himo. Iskee koko Finnhits-kokoelman voimalla. Maailma repeää ilotulitukseen kun postituksen marketta ja osastopäällikkö ilkka v. pyörähtävät ensin lattialla, sitten tupakkapaikalla, jatkoilla ja lopulta lakanoilla jossain hostelliläävässä. Kaikki se himo kuuden votkakolan ja halvan punaviinin jälkeen. On siinä maanantaina kengissä tuijottamista. Oikein kuulee kun muhii omissa liemissään - tai, jos juhlahumu ollut keskellä viikkoa, vielä toisen liemissä kun on tuo aamusuihku jäänyt väliin. Tunnelmaa voi melkein leikata veitsellä.

Rakkauden kaunein kukka puhkeaa kuitenkin vasta silloin kun nämä historian unohtamat sydänkäpyset pamahtavat tunteiden kolmanteen potenssiin ja laittavat pystyyn ihan oikean työpaikkasuhteen. Siinä on jotain perin kainoa kun ollaan niin kuin ei oltaisikaan, tullaan töihin samalla autolla tai taksilla tai julkisella, mutta kävelleen pääovelle korttelin eri puolilta. Eri ovista samaan lounasräkälään syömään. Ja auta armias jos joku työkaveri on paikalla, ollaan vaikeina kuin kanarianlinnut, äkkiä raavitaan työasiat keskusteluun ja ollaan vakavia, vaivihkaan pyyhitään huulipunat poskipielestä vaimokullan silittämään nenäliinaan. Kulissit pystyssä, perkele, muuten on elämä pilalla. En tunnusta vaikka ampuisitte. Kaikki on sallittua niin kauan kun ei jää housut nilkoissa kiinni - ja jos jää, tai kun jää, on silti kuivilla jos ei tunnusta.

Ei tarvitse olla mikään hiukkasfyysikko tajutakseen että jos kaksi ihmistä katoaa osaston laivamatkalla kahdeksi tunniksi ja palaa sitten posket vienolla omenapunalla takaisin, ei käyty pelaamassa kimbleä tai kertomassa kaskuja venäläisistä. Mutta ollaan kuin ei oltaisikaan. Jaettu häpeä, se on vahva tunne.

Mutta ymmärtäähän sen. Jos sitä on valmis uhraamaan sillloisen liittonsa, itsekunnioituksensa ja eritoten muiden kunnioituksen, on vain jotenkin runollisesti oikeudenmukaista että päätyy viettämään aikaa toisen samanlaisen kanssa. Ihmekö tuo, että päätyy vaihtamaan ruumiineritteitä ja hekumahuippuja. Ja onhan se näin viattomalle sivulliselle herkullista katsottavaa, parempaa kuin Kotikatu.

Kyllästyttää joka suunnalta puskeva vaaleanpunainen naminami. Hevoset laitumelle keväällä, talleihin syksyllä, se on maan tapa. Jaksa lukea enää yhdenkään nallekarhun tai barbien (bar-bi?) onnenmehuista kosteaa hehkutusta sitä miten minun rakas sitä ja minun rakas sitä. Minua paskan vertaa kiinnosta mitä se päiväuniesi kohde ja nuoruuden katkeran riutumisen palkinto tänään teki. Sinä kiinnostit, ennen. Nyt Sinä olet kadonnut ja paikalla on joku yhteen hitsaantunut entiteetti josta ei ota päätä eikä häntää. Kulta, tule pyyhkimään. Oikun sä pyyhit hellästi. Rakkaudella.

Kellä onni, se vakan alle. Siellä hyvä.

Sen enempää en jaksa tätä valtaisaa seksuaalisuuden esiinmarssia. En ole jaksanut koko uudella vuosituhannella, kun sänkykamaritouhu on puskenut itsensä voimalla (siinä on sanaleikki, heikki) lehtipisteiden eturiviin, iltapäivälehtien viikonloppunumeroihin ja ylipäätänsä ruokapöydälle. Kyllä minä panemista ymmärrän. Siitä puhumista en oikein jaksa.

Nyt, lapset, tarkkana: seksi on alkukantaista ja likaista touhua. Hauskaakin, samalla tavalla kuin lihansyönti. Siinä pääse sekä saaliseläimen että saalistajan luonto oikeuksiinsa. Tai kuten menneiden vuosien kulttuuripläjäyksessä sanottiin:

No pärkkele, nyt lähtis vahvat hormonit jyllittämään. Taidan lähte jörnimään.

Siinä kun hulvauttaa kebablihan salaatinlehdelle ja on että jynkyti jynkyti, ei ole maailma ylevä, kaunis, henkinen, läheinen, jännittävä, iloinen tai romanttinen. Silloin maailma on lihaa. Lotisevaa, kosteaa, humuista lihaa. Ollaan perusasioiden äärellä. Ja sinne voidaan myös jäädä. En halua saastuttaa jo ennestään likaista mieltäni ajattelemalla mielikuvaani teistä örisemässä ja voihkimassa. En halua. Pitää juoda viikko kodin putkimiestä sen jälkeen ja huuhtoa silmät lipeällä.

Ja kaikkein pahinta? Yhdistäkää edelliset. Olen vähästä kiitollinen ja eritoten siitä että vaaleanpunaiseen asuntovaunuun muuttaneet ja hetkellisesti henkisiksi keskosiksi muuttuneet pupujussikat ja namitukat eivät jaa kanssani niitä intiimejä hetkiä kun fjongalla on oma tahtonsa, kehon ulokkeiden ja sisäkkeiden tuntemattomuus aiheuttaa häveliäitä pyrskähdyksiä ja coitus interruptus pyyhitään ihanan pehmeään serlaan tai yövieraan lakanoihin.

Mielummin vaikka niitä digikameroita. Mielummin vaikka, voi hyvä luoja, näitä nettitestejä. Ihan mitä vain.