Kuka teki huorin?

On kuulemma presidentinvaalien toinen kierros tulossa ja kaikenmaailman samiborgit ovat antaneet ymmärtää, että nyt taistellaan enemmänkin mielikuvilla kuin substanssilla. Se on hyvä, koska substanssia ei ole. Minulla ei oikein ole minkäänlaista mielikuvaa itse ehdokkaista, mutta kannattajista sitäkin enemmän. Lähdetäänpä viivalle.

Halosen kannattajat:

Keski-ikäiset viiksimiehet, ay-vaikuttajat ja muut takapirut villatakeissaan ja huonosti istuvissa puvuissaan, kourimassa vaaliristeilyllä - tai millä tahansa muulla tekosyyllä - sifonkeihin ja mihin lie silkkiluomuksiin tällääntyneitä keski-ikäisiä tyttöjä. Reteitä äijiä, jotka ovat olleet ajavinaan työväen asiaa niin pitkään että ovat jo varsin vieraantuneita työelämästä.

Demarinuoriso, joka on on kehittänyt varsin pysyvän muodin nuhruisista kauluspaidoista ja poistomyynnin pikkutakeista, pulleista poskilihaksista ja honottavasta äänestä. Yrittävät rentoilla, mutta selkärangan paikalle vaihdettu puoluehyväksynnän saanut rautakanki estää kumartumasta. Viikset on vielä vähän säälimallia mutta kyllä se siitä.

Eläkeläiset jotka ovat siirtyneet pysyvästi villatakki-aikaan, ja jotka palavalla innolla nysäävät vaalitoimistossa rintamerkkejä.

Niinistön kannattajat:

Tykö-istuvissa jakkupuvuissa vaalibileissä haahuilevat heitukat, joiden silmissä on tyhjä katse. Ei mielipiteitä, ei ajatuksia, mutta vahvasti iskostettu näkemys jonka isi on maksanut. Muistavat kuitenkin aina painottaa että kolmevuotiaasta lähtien on oma elanto hankittu mansikanpoimijana. Mahdollisesti vielä vieraantuneempia työelämästä kuin ay-pamput.

Nuoret Dressman-miehet, jotka hiihtävät salkku käsissä ammattikorkeakoulun tyhjissä käytävissä. Kauppakorkean pääsykokeista pudonneet lehdet pitävät itku kurkussa kiinni omasta kuvitellusta asemastaan säädyssä. Mutkun mä olen porvari! Mutkun musta tulee johtaja! Kattokaa nyt, mulla on haalarit ja salkku, mä olen melkein korkeakoulussa.

40-jotain yrittäjämiehet ja pikkupomot, jotka yrittävät jotenkin haaleasti peittää vastenmielisyyttään naisjohtajia kohtaan suuntaamalla kaiken vihansa työntekijäjärjestöihin. Epävarmoja omasta maskuliinisuudestaan, mutta sietääkin olla.

Lopputulos:

Tasapeli ja molempien tappio. Niinistö vajoaa kuitenkin piirun verran pinnan alle kahdella lyömättömällä valttikortilla: Kimmo Sasi ja Raimo Ilaskivi. Mielikuvat haihtuvat kuin tuuli, kun on jotain näin käsinkosketeltavaa edessä. Tuomiojalla, Lipposella, Heinäluomalla, Filatovilla tai kellään ei ole juuri jakoa kun kaksikko isketään pöytään.

Nyt on likainen olo. Takaisin Isoon Pajaan.

Mistä on lähtenyt liikkeelle tämä yritysten tarvo määritellä itselleen missioita ja visioita? Jos vain voisi palata ajassa taaksepäin, saattaisin käydä liiskaamassa sen yritysjohdon konsultin jolta ovat kotoisin nelikenttäanalyysit, tuloskortit ja nämä pulskean tyhjät lausahdukset. Ennen kaikkea kun kaikkialle tunkevan läpinäkyvyyden vuoksi niitä helvetin missioita pitää tunkea kaikkialle, mainosmateriaalista käyntikortin kautta firman logolla varustettuihin muistilappuihin. Ettei nyt vain unohtuisi. Että on johtoporukalla pitkään saunottu ja näitä mietitty.

“Mikäs tää meidän missio olis?”

“Emmä tiedä. Voiks siihen laittaa että rahat pois tyhmiltä?”

“Sä olet kanssa aina tollanen totuudenpuhuja. Tän pitää olla silleen myyvä ja hyväntahtoinen, ja mielellään ottaa yhteiskunnallisesti kantaa.”

“Toi on vaikee. Voisko siinä samalla mainostaa meiän suosikkipressaehdokasta? Että niinku jotain tyyliin ‘rahat pois tyhmiltä, Saukki on meidän asialla’?”

Ja sitten tämä viimevuosien trendi tehdä missiosta kaksi tynkälausetta. Tyyliin:

Ratkaisuja ongelmiin. Joista ette tienneet.

Tyhmä asiakas. Osta konsultointia!

Teillä menee jo. Aivan liian hyvin.

Rakennamme tietoyhteiskuntaa. Ei hulttioille.

Meillä on huumekokeita. Alkoholismista ei niin väliä.

Meidän henkilöstö. Hiljaista itkua vessassa.

Laskutamme. Sitten juoksemme.

Eilispäivän teknologiaa. Teille tänään.

Huomispäivän teknologiaa. Ei takuuta.

Siitä vain, senkun otatte käyttöön. Alkaa tulla kovasti haikumainen olo tuollaisia kirjoitellessa.

Minä pidän yksinkertaisista asioista. Haluan uskoa etten ole yksinkertainen, mutta jos oikein syvälle mennään, olen naimahalujen, ruuan, juoman ja syvien päiväunien johdattelema lihas- ja hermokimppu.

Haluaisin että elämäni koostuu yksinkertaisista asioista; nautinnoista, vihoista, pettymyksistä ja niistä harvoista onnistumisen tunteista, kun nalli laukeaa. Jos homman pystyy pelkistämään ilman turhia krumeluureja, ilman turhaa miettimistä, ollaan asioiden ytimessä.

Olen kovasti yksin näine viattomine - rohkenen sanoa, myös vaatimattomine - toiveineni. Joku on rakentanut ympärilleni maailman joka monimutkaistuu se harva sekunti. Mikä siinä on kun kaikesta pitää tehdä vaikeaa? Jotenkin tämä pallo on linkannut radallaan pitempään kuin sormineni osaan laskea, on, vaikka jossain perä-kutvolassa eletään vielä ilman tiedon valtatien sokaisevaa jumalvaloa. Elettiin ennen verkkopankkien aikaa, ennen pankkikonttorien aikaa, ennen pankkien aikaa, elettiin jo silloin kun pappa oravannahoilla itselleen potkukelkan osti.

Syöminen, juominen, paskantaminen ja vonkaaminen eivät ole merkittävästi muuttuneet näiden teknologisten saavutusta myötä. Korkeintaan huonompaan suuntaan. Syömällä tulet sairaammaksi, paitsi jos et syö, jolloin delaat, mutta ainakin kuolemansyyntutkijalla on termi jolla maallisen vaelluksesi päättyminen kuitataan. Paneminenkin on jokseenkin vaikeampaa kuin ennen; siitä on tehty jonkinlainen näytelmä jolla ei ole yleisöä, mutta sitäkin enemmän ramppikuumetta. Yritä siinä suoriutua kun on vähän sellainen olo että Kajava toisen ja Heikinheimo - rauha heidän sieluilleen - toisen olkapään takana seisoo kellottamassa esileikin pituutta. En ole ihan varma pitäisikö seksielämän onttoudesta syyttää pornoa vai naistenlehtiä. Jos varmuuden vuoksi kumpaakin ja iltapäivälehtien viikonloppunumeroita.

En pidä siitä että minut heitetään tämän vaikean ja monimutkaisen maailman keskelle jo valmiiksi löysä letku kädessä. En minä halua harrastaa lähdekritiikkiä, arvuutella vierustoverin seksuaalista suuntautumista, kokea haasteita työelämässä, ottaa kantaa puolesta tai vastaan asioissa joita en ymmärrä. Haluan syödä tirisevää pihviä, en miettiä pannun karsinogeenejä. Juoda kaksin käsin olutta, en miettiä panimoteollisuuden asemaa muuttuvassa maailmassa. Nähdä päiväunia sen asemesta että miettisin omaa, eittämättä tärkeää, osaani arvoketjussa joka muodostuu loppukäyttäjän ja bisnesenkelin lanseeraaman immateriaalitarpeen välille. Te annatte minulle huomiotalouden ja minä teille paskahalvauksen.

Miten me tulimme toimeen ilman prosesseja, kustannustehokkuutta, ulkoistamista, erikoistumista, arvoketjuja, transformaatiota, replikaatiota ja ties mitä perkeleen hienoa se läppärimiehen kalvosulkeinen videotykkiin tunkekaan. Miten ihmiskunta on selvinnyt kaikki nämä vuoden ilman näitä tärkeitä asioita? Häh? Minä haluan kertoa leo luolamiehelle länsimaisista arvoista. Nämä ovat tärkeitä asioita.

Ainoa syy työelämän muutoksille pitäisi olla se että niiden avulla voidaan vapauttaa enemmän ihmisiä nauttimaan vapaaherran elämää, ei se, että ratkotaan ongelmia luomalla uusia ongelmia, jotta on mitä ratkoa huomennakin. Minä haluan - vaadin - enemmän aikaa syömiseen, juomiseen, nukkumiseen ja naimiseen. Paitsi jos se naiminen on liian vaivalloista. Ja minä paskat nakkaan tantraseksille.

Jatkaakseni, kun jotain vielä jäi hampaankoloon. Ehdotukset mainostauon paikaksi ja valtakunnallisten televisiokanavien kevätkauden ohjelmistoon.

Viimeinen pari uunista ulos

Reality-sarja tavallisten ihmisten työarjesta. Kuka lähtee ja kuka jää? Katso puolen vuoden ajan miten osastollinen ihmisiä, jotka voisivat olla naapureitasi, elävät epätietoisuudessa ja tietävät vain, että joku lähtee ja joku jää. Joidenkin jaksojen lopussa johtoryhmä kokoontuu ja päättää kuka lähtee. Katso läheltä miten liittoumat muodostuvat ja hajoavat, ja miten pitkälle ihminen on valmis menemään säilyttääkseen illuusion kunnon elämästä.

Lopulta kaikki lähtevät.

Armon pala

Suositun Viimeinen pari uunista ulos reality-sarjan toinen tuotantokausi. Seuraa tavallisten ihmisten piinaavaa taistelua byrokratian pauloissa, näe kuumottavia hetkiä työvoimatoimiston odotushuoneessa. Ohjelma menee ihmistä lähelle. Joidenkin jaksojen lopussa osa kilpailijoista putoaa ansiosidonnaiselta. Osakilpailujen voittajilla on mahdollisuus hakea budjettiinsa lisärahaa sosiaalitoimistosta.

Jos et pärjää, olet vain huono ihminen.

Kultakutri

Joukko myöhäisessä teini-iässä olevia, syömisongelmaisia tyttöjä suljetaan herkkuhuoneeseen, jossa sohvan ja television lisäksi on vain jääkaappi täynnä toistaan kutsuvampia herkkuja, ja vessa. Kuka vastustaa perunalastujen houkutuksen, kuka mansikkajäätelön seireeninkutsua? Voittaja on se, joka syö eniten, mutta lisää vähiten elopainoaan. Kilpailuhuoneessa ei ole teräviä esineitä, eikä kilpailijoiden anneta ottaa mukaan vyötä.

Vessassa bulimiakamera.

Tiedän mitä teit viime yönä

Parisuhdekilpailu, jossa suhteen toinen osapuoli yrittää narauttaa toisen uskottomuudesta. Jännäksi kilpailun tekee se, että kilpailijat saavat itse määritellä missä uskottomuuden raja menee! Näe, millaista henkistä kasvua aiemmin teknisestä löyhä ihminen kokee murtautuessaan puoliskonsa sähköpostitilille ja rakentaessaan elegantin peilijärjestelmän jolla valvoa nettisurffailua.

Kuka ensin unohtaa laittaa kännykkänsä äänettömälle ja jättää tekstiviestit tuhoamatta?

Urban predator

Ohjelmakonsepti myyty ulkomaille, kuvaus poistettu.

Hyvää televisiosyksyä.

Mainostaulut tietävät kertoa, että ensi sunnutaina on perhejuhlan paikka ja maailmaan pukkaa vauvaa. Epäilen kyllä että pienokainen syntyy keskosena, ja perheessäkin yhdistyvät alkoholisti-äitien ja futisvalmentaja-isien huonoimmat puolet.

Kysyn nyt ihan vakavissani; mitä hauskaa on siinä, että lauma laulutaidottomia ja kieroutuneella minä-kuvalla varustettuja lapsia nolataan valtakunnallisella televisiokanavalla? Missä kohtaa piti nauraa ja kenen piti nauraa, ja pitikö nauraa itselleen vai muille? On kauhean vaikea löytää mitään positiivista siitä että joku kauhan asemesta teelusikalla itsekritiikkiä saanut, elämästä eksynyt ja mahdollisesti jälkeenjäänyt poika tai tyttö liikehtii ruudussa nivelvammaisen ketteryydellä ja laulaa kuin kuka tahansa meistä suihkussa laulaa. Huonosti ja kurlaten.

Kumpaa tulisi syyllistää, televisiokanavaa joka tätä esittää, vai katsojia, jotka saavat televisiokanavan satsaamaan tälläiseen? Ja onko omatunto puhdas jos voi sanoa että “tehän tätä katsotte” ja nauraa matkalla pankkiin? Kumpi on syyllinen, teloittaja vai innokas yleisö? Vai toteutuuko tässä jokin runollinen oikeus teloitetun rikoksista ihmisyyttä vastaan?

Minun on vaikea ymmärtää, samalla tavalla kuin on vaikea ymmärtää että vajaamielisten hyväksikäytöstä voi saada linnaa. Eiväthän ne, käytännöllisesti ajatellen, mitään kiellä kun eivät ymmärrä kieltää. Silti tapaan olla sitä mieltä, että kaikki mitä ei ole erikseen kielletty, olisi sallittua.

Jos jostain pitää sallimusta kiittää, niin katsojien lyhyestä muistista.

Rakas Kansanedustajani,

Kysyn nyt ihan suoraan; myydäänkö eduskunnassa pölhökahvia ja idioottipullaa? Onko tullut vietettyä liian paljon aikaa maakunnan miesten kanssa, työväentalolla, kauppahuoneella, puutarhassa tai herätyskokouksessa? Jäikö herneet sinne? Jos jäi, onko ontto olo?

Näillä viattomilla kysymyksillä haluaisin lähestyä Sinua. En nimittäin oikein ymmärrä mitä Sinä teet. Hommanhan piti mennä niin että meillä on diili - minä äänestän Sinua ja Sinä ajat minun etujani seuraavan vaalikauden ajan. Kaikenlaista kivaa saat, kännykän ja kannettavan, taksikortin ja glooriaa. Minun äänelläni. Siksi kysyn uudestaan;

Ihanko tahallasi poljet oikeuksiani? Ilkeyttäsi? Vaaliteltalla/mökillä/jalasmökillä/työväentalolla/jne olit mukava, lämminhenkinen ja hyvä ettet syliin tunkemassa. Kynänkin annoit, ja ilmapallon, ja vaalikarkkia. Nyökkäilit ymmärtävästi elämysteollisuuden ankeudelle, myönsit että vaikeita asioitahan nämä, mutta jonkun on pakko yrittää.

Rakas kansanedustajani, nyt sinä et edes yritä. Puhun nyt siitä kirkkomusiikkilaista, jossa oli niitä muitakin kohtia, joita et oikein tajunnut. Ainakin viattomasti toivon, ettet, koska jos tajusit, se on ikävä juttu. Siinä tapauksessa olet kusettanut minua, äänestäjääsi. Minä en tykkää siitä että minua kusetetaan, niin kauan kun pystyn itse kävelemään vessaan. Kaikessa rehellisyydessä, en varmaan sen jälkeenkään, mutta olen voimaton laittamaan vastaan.

Luitko sinä sitä lakiehdotusta? Sitä, missä on niitä muitakin Pikku Juttuja sen kirkkomusiikin lisäksi? Jos luit, ymmärsitkö? Jos ymmärsit, ajattelitko? Jos et, niin kannattaisiko? Koska sinä, rakas kansanedustajani, olet juuri nyt, näillä hetkillä, hyväksymässä höyryävää tuutillista taskulämmintä lietettä. Puhun nyt kiertoilmauksin, koska minusta on hyvä pitää Sinuun yllä virallista suhdetta. Jos oltaisiin kavereiden kesken, niin se olisi puks mahhaan ja karatella niskaan.

Rakas kansanedustaja, minä haluan jatkossakin päättää ostanko musiikkipitoisia tuotteita ehjillä vai rikkonaisilla cd-levyillä. Kummalla tahansa niitä ostankin, haluan kuunnella ostamaani musiikkia kannettavassa ämpeekolme-soittimessa ja velipojan nurkista pelastetussa Linux-rakkineessa. Haluan myös ladata verkosta sivuja, joilla on ns. ohjelmia. Luulen tietäväni asiasta enemmän kuin sinä. Mutta ennen kaikkea haluan että Sinä pidät oman puolesi diilistä, ajat minun etujani.

Koska jos et, tulen seuraavien vaalien alla vaaliteltallesi/mökillesi/jalasmökillesi/työväentalolle/jne, sanon pahasti, pissin vaaliorkesterin hopeahuiluun, haukun ohikulkijoita, sottaan sinappia vaalikarkkeihisi, annan puks mahhaan ja karatella niskaan.

Terveisin,

Lievästi nyrpiintynyt äänestäjäsi, Juhana Herttua.

Serkkutytölle pitäisi ostaa lahjaa. Kotva meni miettissä millä kuusivuotiasta lahjoisi. Sitten päätin yhdistää äkillisen nosteen tuottaman lämpimän kutinan vatsanpohjassa kaupalliseen menestykseen. Tällä tavalla:

Herttua Juhana ky (noteerattu Raision pörssissä) lanseeraa markkinoille tiukkaan brändättyjä leluja.

Ensin uunista tulevat ulos nuorille naiskuluttajille suunnattu “Huarra!”-nukkesarja. Nukkeja pusketaan ulos eri kokoisia ja -näköisiä, mutta kaikkia yhdistää iso pää ja tiimalasivartalo. Rintamavarustuksen koko muuttuu kausittain, riippuen vähän siitä kuka hallitsee rytmimusiikin soittolistoja. Luvassa on kuitenkin ehtaa kakkosnelosta anorektikoille, appelsiinia koulutyttöpuku-hetkiin ja ihan kunnon utareita. Takapuolissa on sellainen optinen harha että silmä aina haketuu siihen vesirajan alapuolelle, jos nukke on maitokahvia tummempi. Liha hytkyy kulloisenkin ämteeveellä soivan sanataiteilijan vahvan sanoman tahtiin. ’sup, bitch?

Myyntipakkauksessa “Huarra!”-nuket on varustettu lantiottomilla farkuilla ja napapaidoilla, mutta kohtuulliseen lisähintaan on saatavilla myös koulutyttö-univormuja (jotka päälle laittanut nukke ulisee kivasti että “iske mua, vielä kerran”), vähän liian lyhyitä hameita, runsaasti muovia ja nahkaa sisältävän SuicideQueen91-paketti ja kaikkea muuta mitä pieni tyttö voi kaivata.

Suunnitelmissa on lanseerata myöhemmin pojille oma TaakiPössis ja perkeleen isot kuulokkeet -sarja, sekä sukupuolineutraali opetussarja Paskaa Suomea: nettikirjoituksen alkeet alaikäisille.

Terveisiä vaan lelufirman sedille ja tädeille. Hyvä meno!

Tämän vuosikymmenen pahin uhka länsimaiselle sivistykselle - termi, jota tässä käytän kovin löyhästi - ovat digikamerat ja netin henkilökohtaiset kuvapankit. Vähän kuin oltaisiin ennen vanhaan annettu jokaiselle seiväsmatkalaiselle polaroidräpsytin käteen, vuorattu iso teollisuushalli tuotoksilla ja pakotettu viattomat ihmiset kulkemaan lävitse loputtomalta tuntuvan keskinkertaisuuden näyttelyn. Tässä poltetaan lihaa rannalla ja tässä ja tässä ja tässä. Upea yksityiskohta hotellin parvekkeelta, voit melkein aistia yksityiskohdat. Tässä hra ja rouva Mulkku poseeraavat taas yhden suihkulähteen edessä. Ei tästä maasta suihkulähteet lopu!

En tiedä kumpi on pahempaa - pärstäkuvagalleriat vai ns. taiteellisempaa valokuvausta edustavat. Haluaako mielummin tukehtua perse- ja peilikuviin vai ihmetellä sitä valon ja värien loistoa naapurin betonitalon seinällä. Tai niitä loputtomia yksityiskohtia joita helvetillisellä tarkennuksella kuvattu ulpukka voi vain näyttää. Kukka on kukka on kukka. Tai ehkä parhaat puolet molemmista; ari amatöörin ottamat poseerauskuvat raisa rimppakintusta ensteks hienoimmassa miljöössä, makuuhuoneeseen viritetyn mustan kankaan edessä. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa että kamera ei suinkaan tuo parhaita puolia esiin ihmisestä, ellei kuvaajalla ole edes rahtusta taitoa. Useimmalla ei ole. Useimpia se ei estä.

Pahinta on kuitenkin se teknologiarunkkaus jonka uhriksi voi joutua missä tahansa. Kun se kalastajahattuinen nörtti kaivaa digipokkarinsa esille alahuuli väpättäen, että tuosta vuohennussimasta letukasta pitää saada kuva. Tai kun se tulee esittelemään sitä verkkokaupasta tilattua hilavitkutinta jossa on suodatinta ja objektiiviä ja mitä perkelettä onkaan. Kahden kuukauden palkka tähän meni, mutta on sen arvoinen.

Ei ole. Paska kuvaaja on paska kuvaaja, siinä ei tekniikka paljoa auta. Korkeintaan auttaa häviämään massaan, muiden polaroid-turojen joukkoon.

Jos vielä saisi toivoa, niin sitä ettei enää ikinä tarvitsisi vahingossakaan nähdä yhtään öljytankkeria poseeraamassa korsetissaan. Siinä on jotain, mikä saa paatuneenkin lihansyöjän luopumaan meetvurstista.