Kuka teki huorin?

Minä en alkuunkaan pidä tästä 2000-luvun suunnitteluoikusta, läpinäkyvyydestä. Siitä, että ollaan ikään kuin osa jotain suurempaa yhteisöä, kavereita kaikkien kanssa, tuttuja kaikenmaailman turvanaukojille. Minä en halua tuntea teitä, en jakaa tilaa kanssanne, en osallistua Keski-Eurooppalaiseen melusaasteeseen julkisissa liikennevälineissä. Minä olen minä, en me, enkä missään nimessä te. Haluan matkustaa hississä yksin.

Erityisesti harmittaa tälläinen arkkitehtuurissa ja tilojen suunnittelussa. “Elävä keskus”, “tilaa tekemiselle”, “kaikille avoin tila”. Ja vitut. Minä en halua syödä lounastani pöydässä, joka rajoittuu kävelykatuun. Se on vähän sama juttu kuin masturboinnin kanssa; haluan hiplata lihaani poissa muiden silmien alta. Haluan selkäni taakse seinän ja hajuraon naapuripöytään. En halua nähdä ohikulkijoita enkä liioin niiden näkevän millä vatsaani saastutan.

Ja sitten työpaikalla; kaikki, jotka orjatyötään avokonttoreissa tekevät, käsi ylös. Avokonttorit ovat luojan rangaistus proletariaatille, jota itse itsensä arkkienkeleiksi ylentäneet henkilöstöpäälliköt ja muut pikkupomot jakelevat. Näppärä keino piilottaa sosiaalinen valvonta “dynaamisuuden”, “tiedonkulun” ja “muunneltavuuden” kuosiin. Odotan sitä hetkeä kun joku on tarpeeksi rehellinen raahatakseen avokonttorin käytävälle patarummun, ja rummuttavan siitä kaaleriorjille tahtia. Tumpah, tumpah, tumpah. Veto, veto, veto.

Mitä vielä? Kirjastoistakin ollaan tekemässä jotain “alueen asukkaiden kohtaamispistettä”. En minä halua kohdata alueeni asukkaita, minä haluan lainata kirjoja ja kadota paikalta ennen kuin ne muut tulevat paikalle. Ei niillä ole mitään asiaa minulle eikä minulla niille. Hyvää päivää ja kirvesvartta, ei oikein jaksa sataa, lainasit sitten lääketieteellisen teoksen impontenssista. Eikö seiso?

Minä olen allerginen näille ihmisille ja arvaan, että suurin osa heistäkin on. Allerginen minulle ja muille. Me haluamme omaa rauhaa.

Jatkaakseni, kun jotain vielä jäi hampaankoloon. Ehdotukset mainostauon paikaksi ja valtakunnallisten televisiokanavien kevätkauden ohjelmistoon.

Viimeinen pari uunista ulos

Reality-sarja tavallisten ihmisten työarjesta. Kuka lähtee ja kuka jää? Katso puolen vuoden ajan miten osastollinen ihmisiä, jotka voisivat olla naapureitasi, elävät epätietoisuudessa ja tietävät vain, että joku lähtee ja joku jää. Joidenkin jaksojen lopussa johtoryhmä kokoontuu ja päättää kuka lähtee. Katso läheltä miten liittoumat muodostuvat ja hajoavat, ja miten pitkälle ihminen on valmis menemään säilyttääkseen illuusion kunnon elämästä.

Lopulta kaikki lähtevät.

Armon pala

Suositun Viimeinen pari uunista ulos reality-sarjan toinen tuotantokausi. Seuraa tavallisten ihmisten piinaavaa taistelua byrokratian pauloissa, näe kuumottavia hetkiä työvoimatoimiston odotushuoneessa. Ohjelma menee ihmistä lähelle. Joidenkin jaksojen lopussa osa kilpailijoista putoaa ansiosidonnaiselta. Osakilpailujen voittajilla on mahdollisuus hakea budjettiinsa lisärahaa sosiaalitoimistosta.

Jos et pärjää, olet vain huono ihminen.

Kultakutri

Joukko myöhäisessä teini-iässä olevia, syömisongelmaisia tyttöjä suljetaan herkkuhuoneeseen, jossa sohvan ja television lisäksi on vain jääkaappi täynnä toistaan kutsuvampia herkkuja, ja vessa. Kuka vastustaa perunalastujen houkutuksen, kuka mansikkajäätelön seireeninkutsua? Voittaja on se, joka syö eniten, mutta lisää vähiten elopainoaan. Kilpailuhuoneessa ei ole teräviä esineitä, eikä kilpailijoiden anneta ottaa mukaan vyötä.

Vessassa bulimiakamera.

Tiedän mitä teit viime yönä

Parisuhdekilpailu, jossa suhteen toinen osapuoli yrittää narauttaa toisen uskottomuudesta. Jännäksi kilpailun tekee se, että kilpailijat saavat itse määritellä missä uskottomuuden raja menee! Näe, millaista henkistä kasvua aiemmin teknisestä löyhä ihminen kokee murtautuessaan puoliskonsa sähköpostitilille ja rakentaessaan elegantin peilijärjestelmän jolla valvoa nettisurffailua.

Kuka ensin unohtaa laittaa kännykkänsä äänettömälle ja jättää tekstiviestit tuhoamatta?

Urban predator

Ohjelmakonsepti myyty ulkomaille, kuvaus poistettu.

Hyvää televisiosyksyä.

Oletteko nähneet? Lämpimällä säällä, jos jostain löytyy haaska, moottoritietä koristamaan jäänyt jäniksenraato tai muu ruumis, pörrää kohta ympärillä iso lauma pulleita, iloisia kärpäsiä. Välillä tuntuu että ne penteleet ovat jossain lähellä piilossa odottamassa että milloin kajahtaa ja pöytä on katettu. Viattomia luontokappaleita, elämän suuressa ravintoketjussa! Kaikella on paikkansa ja kaikella on aikansa.

Ihmisten kanssa menee huonommin. Ei tarvitse olla kovin isot ympyrät, niin on nurkat täynnä raatokärpäsiä. Ja niiden perässä tulee perskärpäsiä, edellisten pikkuveljiä. Eivät malta odottaa että tulee ruumita, vaan löllyvät paikalle hyvissä ajoin jos ilmassa vain on lupauskin verilöylystä. Joskus riittää jo lihava saalis. Että kattokaa pojat, tuossa on, tuo kurottaa niin korkealle että jos joukolla mäjäytetään, saadaan safkat koko talveksi. On kynttilän päälle vakkaa tarjolla enemmän kuin juustokupua Tupperware-esittelyssä.

Rakkaat ystävät ja kanssakärpäset, me elämme ruumiiden luvatussa maassa. Täällä saa sitä mitä tilaa; jos innostut, nouset korokkeelle ja keräät yleisön, jo kuuluu surina massasta. “Paskaa”, “Millä lihaksilla?”, “Jos mulla ei oo kivaa, ei sulla oo kivaa!” Sitä huomaa, että on suu kärpästä täynnä, ja kun huutaa, huomaa äkkiä surisevansa itsekin. Vähät onnensa voi puristaa siitä tiedosta ettei ainakaan erotu joukosta.

Sitä vain, rivien välistä, että pitäisi jättää safkaa talven varalle. Ei voi koko aikaa olla pörisemässä. Ja onhan se nyt perkelettä, kun perskärpäset käyvät uhittelemaan ennen kuin on ruumiista tietoakaan.

Iltatuuli tuo tullessaan lupauksen verestä. Bzz!