Kuka teki huorin?

Toivon, että jossain on olemassa iso autorata, jonne suljetaan kaikki muskeliautot ja maantiekiiturit kuljettajineen. Minä tulen sinne helvetin isolla traktorilla ja murskaan, murskaan, murskaan.

Joku on unohtanut kertoa briteille, ettei jumala todellakaan säästänyt kuningatarta ja että entinen valtakunta on kutistunut vain saaripahaseksi jonka pölykeuhkot kulkevat halpamatkoilla Etelä-Eurooppaan julistamaan sisäsiittoisuuttaan. En minä niistä sojottavista korvista, nykerönenästä, kaljamahoista ja teinihuora-lookista niin, mutta joku voisi kertoa kala- ja ranskismaan kansalle että sen käytännöllisen maailmankielen raiskaaminen aksenteilla helvetistä on rikos ihmiskuntaa vastaan. Lisäksi voisivat kävellä mereen.

Pohjoismaiseen turistikuntaan leimautuminen on ilo, jolle vetää vertoja vain intiimialueiden useita kuukausia jatkuva kliininen syyhy, jonka jäljeltä paikat ovat vereslihalla. Sosiaalidemokraattisella päätöksellä meidän ei tarvitse noudattaa lakeja, ohjeita tai neuvoja. Missään.

Takautuvasti toivon, että polvisukkia ja sandaaleja käyttävät suomalaisturistit olisivat kuolleet sukupuuttoon jo kera dinosauriiden. Lisäksi haluaisin toivottaa oikein hyvää matkaa kurkkuun kaikkien niiden sisäänheittäjien hampaille, jotka tunnistavat kansallisuuteni ja solkkaavat koko kahden lauseen sanavarastonsa kolmeen kertaan sillä aikaa kun kävelen ravintolansa ohitse päättämällä välttää räkälää paitsi lopun ikääni, myös ainiaan.

Voi, kun kaikki maailman digitaali(video)kamerat jättimäiseksi sähköimpulssiksi muuttuisi.

Kun tulette kaupunkiini, jättäkää murteenne rajalle. Voitte kuitata sen takaisin poistuessanne yhdessä viisumin ja kunniakirjan kanssa.

Tottakai meillä tarjotaan perunamuusia vaikka lohikeiton kanssa.

Palasin töihin kuin Jeesus ristiinnaulitsemiseen; valmiina kuolemaan. Olen kuitenkin antanut teille anteeksi. Heinäsirkat tulevat sitten yllätyksenä.

Ihmiskunnan lisäksi olen erityisesti menettänyt toivoni tämän kansankunnan tulevaisuuteen. Menetän sen päivittäin uudestaan, tyydyttäessä pieniä paheitani netin keskustelupalstoilla ja kaikenmaailman muka-sosiaalisilla yhteisösaiteilla - niillä, jossa tyhmät mielipiteet saavat kasvot, kun sillä uudella digipokkarilla räpsittyjä perse- ja kasvokuvia (jos eroavat) lätkitään albumiin nokkelien kommenttien kera.

En minä niistä kuvista; se, että maailma on täynnä lattarintaisia teinejä ja säälipartaisia pikkupoikia, tai että lippalakki harvemmin antaa kohteesta millään tasolla hyvää vaikutelmaa, ei varsinaisesti ole uutinen. Mutta ne kommentit, kuvatekstit ja yleensä kaikki se, mitä äkkipikaisuudessaan voisi erehtyä luulemaan kirjoitetuksi kieleksi.

Ettekö te helvetin lahopäät oppineet koulussa mitään? Ovatko tekstiviestit, chatit ja muu pikainen viestintä todellakin mädättäneet kirjoitustaidot sille säälittävän huonolle tasolle, josta päivittäin joutuu kärsimään? Vai onko kansakunta vain tyhmistynyt? Ei se puhekieli vielä - sitäkin voi käyttää hyvin. Eikä isojen kirjaimien puute, vaikka sattuukin päähän. Mutta ne helvetin kidutuspisteet… vähäx äxät… ei mull lauseit ja katkonaisii sanoi… vähäks suxii… mä ja mun frendi!!1! <3

Kainosti ehdotan valaistuneelle massalle, että kaduilla, turuilla ja toreilla järjestetään vapaaehtoisten toimesta puhutun ja kirjoitetun äidinkielen käytöstä. Reputtaneet lastataan rekkaan ja muilutetaan makkaratehtaalle. Vanhemmat velvoitetaan nussimaan jälkikasvu uudestaan.

Se on yksi maailman vanhimmista totuuksista, mutta silti se pitää joskus nostaa pöydälle; meillä on Suomessa tämä perinne ilmoittaa tunne-elämän radikaaleista muutoksista. Jos se on tullakseen, se tulee ihan yhtä varmasti kuin hallituksen jokavuotinen budjettiselonteko; vakavin ilmein, kahvin kera, ilman suurempia rummutuksia. Jos ei, niin maailma jatkaa radallaan niin kuin ennenkin, linkuttamatta tai linkuttaen, yhtä varmasti kuin aamutorit ja kansaneläkkeen perusosa.

Hyvät parisuhdekumppanit, teidän ei tarvitse erikseen tiedustella vieläkö me rakastamme teitä. Kyllä me rakastamme. Saatamme tehdä sen omalla hiljaisella tavallamme ja antaa kuitenkin rauhallisesti ja seesteisesti ohitse soljuvan arjen puhua puolestamme. Se saattaa kuulua örähdyksenä televisioidun joukkuelajin ääreltä, pyytämättä siivottuna vessana, hiljaisena mutta vakaana hymynä sunnuntain sanomalehden äärellä. Kyllä me kerromme jos jokin on vialla.

Saatammehan me välillä villiintyä, tuoda kukkapuskaa kotiin, ostaa teatterilippuja (ja olla kuorsaamatta näytöksessä) ja jouluna lahjoa jollain muulla kuin uudella yöpaidalla tai kalsongeilla. Se ei kerro siitä että nyt on oltu sylttytehtaalla ja tehty pahasti; joskus mekin innostumme. Olen näin etukäteen pahoillani jos se aiheuttaa hämmennystä.

Suurimman osan aikaa - siis lähes jatkuvasti - olemme tyytyväisiä siihen mitä on. Emme ole varsinaisesti liputtamassa radikaalien muutosten puolesta, joten vastavuoroisesti, rakkaat parisuhdekumppanit, älkää tekään olko. Älkääkä vaatiko meitä jatkuvasti toistamaan sitä, minkä me jo kerran olemme myöntäneet todeksi. Että kyllä, myötä- ja vastamäessä.

Koska se jatkuva kärttäminen alkaa pidemmän päälle kuulostamaan samalta kuin naapuripenkkirivin kakaroiden vikinä junassa. “Joks ollaan kohta perillä? Äiskä? Iskä? Ollaanks me jo perillä?”

Ei olla. Joten turpa ruttuun, perse penkkiin ja nauttikaa matkasta, hyväkkäät. Toivoo Hiljainen Enemmistö.

Minä en alkuunkaan pidä tästä 2000-luvun suunnitteluoikusta, läpinäkyvyydestä. Siitä, että ollaan ikään kuin osa jotain suurempaa yhteisöä, kavereita kaikkien kanssa, tuttuja kaikenmaailman turvanaukojille. Minä en halua tuntea teitä, en jakaa tilaa kanssanne, en osallistua Keski-Eurooppalaiseen melusaasteeseen julkisissa liikennevälineissä. Minä olen minä, en me, enkä missään nimessä te. Haluan matkustaa hississä yksin.

Erityisesti harmittaa tälläinen arkkitehtuurissa ja tilojen suunnittelussa. “Elävä keskus”, “tilaa tekemiselle”, “kaikille avoin tila”. Ja vitut. Minä en halua syödä lounastani pöydässä, joka rajoittuu kävelykatuun. Se on vähän sama juttu kuin masturboinnin kanssa; haluan hiplata lihaani poissa muiden silmien alta. Haluan selkäni taakse seinän ja hajuraon naapuripöytään. En halua nähdä ohikulkijoita enkä liioin niiden näkevän millä vatsaani saastutan.

Ja sitten työpaikalla; kaikki, jotka orjatyötään avokonttoreissa tekevät, käsi ylös. Avokonttorit ovat luojan rangaistus proletariaatille, jota itse itsensä arkkienkeleiksi ylentäneet henkilöstöpäälliköt ja muut pikkupomot jakelevat. Näppärä keino piilottaa sosiaalinen valvonta “dynaamisuuden”, “tiedonkulun” ja “muunneltavuuden” kuosiin. Odotan sitä hetkeä kun joku on tarpeeksi rehellinen raahatakseen avokonttorin käytävälle patarummun, ja rummuttavan siitä kaaleriorjille tahtia. Tumpah, tumpah, tumpah. Veto, veto, veto.

Mitä vielä? Kirjastoistakin ollaan tekemässä jotain “alueen asukkaiden kohtaamispistettä”. En minä halua kohdata alueeni asukkaita, minä haluan lainata kirjoja ja kadota paikalta ennen kuin ne muut tulevat paikalle. Ei niillä ole mitään asiaa minulle eikä minulla niille. Hyvää päivää ja kirvesvartta, ei oikein jaksa sataa, lainasit sitten lääketieteellisen teoksen impontenssista. Eikö seiso?

Minä olen allerginen näille ihmisille ja arvaan, että suurin osa heistäkin on. Allerginen minulle ja muille. Me haluamme omaa rauhaa.

Jatkaakseni, kun jotain vielä jäi hampaankoloon. Ehdotukset mainostauon paikaksi ja valtakunnallisten televisiokanavien kevätkauden ohjelmistoon.

Viimeinen pari uunista ulos

Reality-sarja tavallisten ihmisten työarjesta. Kuka lähtee ja kuka jää? Katso puolen vuoden ajan miten osastollinen ihmisiä, jotka voisivat olla naapureitasi, elävät epätietoisuudessa ja tietävät vain, että joku lähtee ja joku jää. Joidenkin jaksojen lopussa johtoryhmä kokoontuu ja päättää kuka lähtee. Katso läheltä miten liittoumat muodostuvat ja hajoavat, ja miten pitkälle ihminen on valmis menemään säilyttääkseen illuusion kunnon elämästä.

Lopulta kaikki lähtevät.

Armon pala

Suositun Viimeinen pari uunista ulos reality-sarjan toinen tuotantokausi. Seuraa tavallisten ihmisten piinaavaa taistelua byrokratian pauloissa, näe kuumottavia hetkiä työvoimatoimiston odotushuoneessa. Ohjelma menee ihmistä lähelle. Joidenkin jaksojen lopussa osa kilpailijoista putoaa ansiosidonnaiselta. Osakilpailujen voittajilla on mahdollisuus hakea budjettiinsa lisärahaa sosiaalitoimistosta.

Jos et pärjää, olet vain huono ihminen.

Kultakutri

Joukko myöhäisessä teini-iässä olevia, syömisongelmaisia tyttöjä suljetaan herkkuhuoneeseen, jossa sohvan ja television lisäksi on vain jääkaappi täynnä toistaan kutsuvampia herkkuja, ja vessa. Kuka vastustaa perunalastujen houkutuksen, kuka mansikkajäätelön seireeninkutsua? Voittaja on se, joka syö eniten, mutta lisää vähiten elopainoaan. Kilpailuhuoneessa ei ole teräviä esineitä, eikä kilpailijoiden anneta ottaa mukaan vyötä.

Vessassa bulimiakamera.

Tiedän mitä teit viime yönä

Parisuhdekilpailu, jossa suhteen toinen osapuoli yrittää narauttaa toisen uskottomuudesta. Jännäksi kilpailun tekee se, että kilpailijat saavat itse määritellä missä uskottomuuden raja menee! Näe, millaista henkistä kasvua aiemmin teknisestä löyhä ihminen kokee murtautuessaan puoliskonsa sähköpostitilille ja rakentaessaan elegantin peilijärjestelmän jolla valvoa nettisurffailua.

Kuka ensin unohtaa laittaa kännykkänsä äänettömälle ja jättää tekstiviestit tuhoamatta?

Urban predator

Ohjelmakonsepti myyty ulkomaille, kuvaus poistettu.

Hyvää televisiosyksyä.

Kyllästyttää joka suunnalta puskeva vaaleanpunainen naminami. Hevoset laitumelle keväällä, talleihin syksyllä, se on maan tapa. Jaksa lukea enää yhdenkään nallekarhun tai barbien (bar-bi?) onnenmehuista kosteaa hehkutusta sitä miten minun rakas sitä ja minun rakas sitä. Minua paskan vertaa kiinnosta mitä se päiväuniesi kohde ja nuoruuden katkeran riutumisen palkinto tänään teki. Sinä kiinnostit, ennen. Nyt Sinä olet kadonnut ja paikalla on joku yhteen hitsaantunut entiteetti josta ei ota päätä eikä häntää. Kulta, tule pyyhkimään. Oikun sä pyyhit hellästi. Rakkaudella.

Kellä onni, se vakan alle. Siellä hyvä.

Sen enempää en jaksa tätä valtaisaa seksuaalisuuden esiinmarssia. En ole jaksanut koko uudella vuosituhannella, kun sänkykamaritouhu on puskenut itsensä voimalla (siinä on sanaleikki, heikki) lehtipisteiden eturiviin, iltapäivälehtien viikonloppunumeroihin ja ylipäätänsä ruokapöydälle. Kyllä minä panemista ymmärrän. Siitä puhumista en oikein jaksa.

Nyt, lapset, tarkkana: seksi on alkukantaista ja likaista touhua. Hauskaakin, samalla tavalla kuin lihansyönti. Siinä pääse sekä saaliseläimen että saalistajan luonto oikeuksiinsa. Tai kuten menneiden vuosien kulttuuripläjäyksessä sanottiin:

No pärkkele, nyt lähtis vahvat hormonit jyllittämään. Taidan lähte jörnimään.

Siinä kun hulvauttaa kebablihan salaatinlehdelle ja on että jynkyti jynkyti, ei ole maailma ylevä, kaunis, henkinen, läheinen, jännittävä, iloinen tai romanttinen. Silloin maailma on lihaa. Lotisevaa, kosteaa, humuista lihaa. Ollaan perusasioiden äärellä. Ja sinne voidaan myös jäädä. En halua saastuttaa jo ennestään likaista mieltäni ajattelemalla mielikuvaani teistä örisemässä ja voihkimassa. En halua. Pitää juoda viikko kodin putkimiestä sen jälkeen ja huuhtoa silmät lipeällä.

Ja kaikkein pahinta? Yhdistäkää edelliset. Olen vähästä kiitollinen ja eritoten siitä että vaaleanpunaiseen asuntovaunuun muuttaneet ja hetkellisesti henkisiksi keskosiksi muuttuneet pupujussikat ja namitukat eivät jaa kanssani niitä intiimejä hetkiä kun fjongalla on oma tahtonsa, kehon ulokkeiden ja sisäkkeiden tuntemattomuus aiheuttaa häveliäitä pyrskähdyksiä ja coitus interruptus pyyhitään ihanan pehmeään serlaan tai yövieraan lakanoihin.

Mielummin vaikka niitä digikameroita. Mielummin vaikka, voi hyvä luoja, näitä nettitestejä. Ihan mitä vain.

Tämän vuosikymmenen pahin uhka länsimaiselle sivistykselle - termi, jota tässä käytän kovin löyhästi - ovat digikamerat ja netin henkilökohtaiset kuvapankit. Vähän kuin oltaisiin ennen vanhaan annettu jokaiselle seiväsmatkalaiselle polaroidräpsytin käteen, vuorattu iso teollisuushalli tuotoksilla ja pakotettu viattomat ihmiset kulkemaan lävitse loputtomalta tuntuvan keskinkertaisuuden näyttelyn. Tässä poltetaan lihaa rannalla ja tässä ja tässä ja tässä. Upea yksityiskohta hotellin parvekkeelta, voit melkein aistia yksityiskohdat. Tässä hra ja rouva Mulkku poseeraavat taas yhden suihkulähteen edessä. Ei tästä maasta suihkulähteet lopu!

En tiedä kumpi on pahempaa - pärstäkuvagalleriat vai ns. taiteellisempaa valokuvausta edustavat. Haluaako mielummin tukehtua perse- ja peilikuviin vai ihmetellä sitä valon ja värien loistoa naapurin betonitalon seinällä. Tai niitä loputtomia yksityiskohtia joita helvetillisellä tarkennuksella kuvattu ulpukka voi vain näyttää. Kukka on kukka on kukka. Tai ehkä parhaat puolet molemmista; ari amatöörin ottamat poseerauskuvat raisa rimppakintusta ensteks hienoimmassa miljöössä, makuuhuoneeseen viritetyn mustan kankaan edessä. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa että kamera ei suinkaan tuo parhaita puolia esiin ihmisestä, ellei kuvaajalla ole edes rahtusta taitoa. Useimmalla ei ole. Useimpia se ei estä.

Pahinta on kuitenkin se teknologiarunkkaus jonka uhriksi voi joutua missä tahansa. Kun se kalastajahattuinen nörtti kaivaa digipokkarinsa esille alahuuli väpättäen, että tuosta vuohennussimasta letukasta pitää saada kuva. Tai kun se tulee esittelemään sitä verkkokaupasta tilattua hilavitkutinta jossa on suodatinta ja objektiiviä ja mitä perkelettä onkaan. Kahden kuukauden palkka tähän meni, mutta on sen arvoinen.

Ei ole. Paska kuvaaja on paska kuvaaja, siinä ei tekniikka paljoa auta. Korkeintaan auttaa häviämään massaan, muiden polaroid-turojen joukkoon.

Jos vielä saisi toivoa, niin sitä ettei enää ikinä tarvitsisi vahingossakaan nähdä yhtään öljytankkeria poseeraamassa korsetissaan. Siinä on jotain, mikä saa paatuneenkin lihansyöjän luopumaan meetvurstista.

Joku viisas on sanonut; suomalainen ei selviäisi viittä minuuttia hengissä metropolien julkisissa liikennevälineissä. Olen samaa mieltä. Joka helvetin aamu kun raahaan tyhjiöpakatun ruhoni huoraamaan nälkäpalkkaa vastaan elämysteollisuuden alttarille, pakenee proletariaatin kärsimys mielestä ja korvautuu proletariaatin tyhmyydellä.

Mikä perkele siinä taskupuhelimessa niin viehättää että siihen pitää molottaa jatkuvasti? Joskus pitää olla tavoitettavissa toimistoajan ulkopuolella, sen ymmärtää vammainen lapsikin, mutta jokin hiertää nivusia kun varttitunnin bussimatkan aikana soitetaan kolme puhelua.

Kyllä, minä tarkoitan juuri sinua, laiskanpulskea nuorimies, jolla oli se kivan valkoinen sporttinen fleece ja tököttävä kampaus. Tuijotin niskaasi koko matkan ajan. Paistorasvallako sitä kampaat? Olisiko ollut liikaa pyydetty jos olisit räplännyt sitä kalikkaasi vasta bussimatkan jälkeen? Kauhea kiire ei voinut olla kun oli tukka laitettu ja aikaa lueskella tekstiviestejä. Pystytkö hengittämään ilman kännykkää? Onko sillä oma tyyny?

Minä en jaksa olla kauhean kiinnostunut yrittäjyydestäsi. En kerta kaikkiaan. Jos suoraan sanon, elämäsi, kuolemasi, konkurssisi ja menestyksesi ovat minulle herttaisen yhdentekeviä. En halua kuulla. En usko Sinunkaan haluavan, jos alkaisin kovaan ääneen kertoa kanssamatkustajille aviokriisistäni ja siitä että tunnen vahvaa henkistä impotenssia. Hävettää kuulla tuntemattomien elämästä. Te ette ole kiinnostavia.