Kuka teki huorin?

Jos oikeasti olisin pahoillani pitkästä hiljaisuudesta, sanoisin tähän jotain puolikuivaa ja latteaa. En kuitenkaan ole; viimeiset kuukaudet ovat menneet sutjakasti ajatusten Ulan-Batorilla. Voin asetella toisin; minulla on ollut paljon vähemmän asiaa teille kuin teillä minulle. Alkaneen vuoden kunniaksi haluaisin kuitenkin vastata innokkaimpien lukijoiden, joihin kuuluvat herrat Gugle ja Ya-hoo, toistuviin kysymyksiin.

Kuka oon?

En tiedä, eikä voisi vähempää kiinnostaa.

Himo

Se lyhyt hetki mitättömyyden tunteen ja nolouden välissä.

Himo + työkaveri

Kuin edellinen, mutta tuplanoloudella kun on mennyt käsipyykille kerroksen vessaan kuvallisen puhelinluettelon kanssa ja unohtanut laittaa oven lukkoon.

Ruuan himo

Se lyhyt hetki täyden lompakon ja kulmakunnan parhaassa ruokapaikassa koetun petetyksi tulemisen tunteen välissä kun aika ehdalta kalskahtava ranskalainen annos paljastuu pariksi siivuksi potaattia ja nälkiintyneen rotan kokoiseksi pihviksi jotka on aseteltu näyttäväksi keoksi.

Pikkupomot

Ihmisiä (laajasti tulkiten) joilla on kykyihin nähden varsin suuret luulot itsestään ja kotona kiva pikkuvaimo tai -mies silittämässä kauluspaitoja. Oikeat pomot silittävät paitansa itse.

Seksi

Hikistä, likaista ja lotisevaa touhua, jonka jälkeen pippeli on kurttuinen rusina ja nälättää.

Romanttinen seksi

Hommailun loppumisen jälkeen pöperöt on jo pöydässä odottamassa.

Ranskalaiset mikrossa

Oiva kiertoviittaus Polynesialle.

Rakkaus

On ikuinen, mutta ikuisuus päättyy ja minä tiedän sen.

Sitä luulee tietävänsä kaiken

Ja ryhtyy opettajaksi, konsultiksi tai lahkonjohtajaksi.

Kivaa panemista

Vähän niin kuin rauhallista sotimista tai vitutuksesta vapaata veroilmoituksen täyttöä.

Ahneus

On sitä että haluaa toisen lehmän vaikka edellisenkin minkkiturkki on vielä osamaksussa, tai toisen sonnin vaikka jääkaappi on taas tyhjä ja vessanpöntössä siivoamattomat haulikkopaskat.

Lisäksi minut on haastettu Anneli Tempakan puhelintoivekonserttiin nuorille. Minusta näissä ei ole mitään outoa:

Tarkistan iltaisin asunnon salakuuntelulaitteiden varalta ja ajan varmuudeksi kolmea eri vakoiluohjelmaskanneria tietokoneessa. Jostain syystä ne aina hälyyttävät toisistaan.

Tykkään katsella nousevia lentokoneita, mutta en voi sietää laskeutuvia.

En ole ikinä käynyt Tampereen Lenin-museossa mutta näen usein unta jossa pakenen sinne.

Talvisin heittelen parvekkeelta pakastimessa kovetetuilla lumipalloilla kaduilla haahuilevaa nuorisoa jos ovat a) kovaäänisiä tai b) omaavat lökäfarkut.

Joskus kuuntelen Baddingin tuotantoa, juon useita pulloja halpaa punaviiniä, ja itken.

On kuulemma presidentinvaalien toinen kierros tulossa ja kaikenmaailman samiborgit ovat antaneet ymmärtää, että nyt taistellaan enemmänkin mielikuvilla kuin substanssilla. Se on hyvä, koska substanssia ei ole. Minulla ei oikein ole minkäänlaista mielikuvaa itse ehdokkaista, mutta kannattajista sitäkin enemmän. Lähdetäänpä viivalle.

Halosen kannattajat:

Keski-ikäiset viiksimiehet, ay-vaikuttajat ja muut takapirut villatakeissaan ja huonosti istuvissa puvuissaan, kourimassa vaaliristeilyllä - tai millä tahansa muulla tekosyyllä - sifonkeihin ja mihin lie silkkiluomuksiin tällääntyneitä keski-ikäisiä tyttöjä. Reteitä äijiä, jotka ovat olleet ajavinaan työväen asiaa niin pitkään että ovat jo varsin vieraantuneita työelämästä.

Demarinuoriso, joka on on kehittänyt varsin pysyvän muodin nuhruisista kauluspaidoista ja poistomyynnin pikkutakeista, pulleista poskilihaksista ja honottavasta äänestä. Yrittävät rentoilla, mutta selkärangan paikalle vaihdettu puoluehyväksynnän saanut rautakanki estää kumartumasta. Viikset on vielä vähän säälimallia mutta kyllä se siitä.

Eläkeläiset jotka ovat siirtyneet pysyvästi villatakki-aikaan, ja jotka palavalla innolla nysäävät vaalitoimistossa rintamerkkejä.

Niinistön kannattajat:

Tykö-istuvissa jakkupuvuissa vaalibileissä haahuilevat heitukat, joiden silmissä on tyhjä katse. Ei mielipiteitä, ei ajatuksia, mutta vahvasti iskostettu näkemys jonka isi on maksanut. Muistavat kuitenkin aina painottaa että kolmevuotiaasta lähtien on oma elanto hankittu mansikanpoimijana. Mahdollisesti vielä vieraantuneempia työelämästä kuin ay-pamput.

Nuoret Dressman-miehet, jotka hiihtävät salkku käsissä ammattikorkeakoulun tyhjissä käytävissä. Kauppakorkean pääsykokeista pudonneet lehdet pitävät itku kurkussa kiinni omasta kuvitellusta asemastaan säädyssä. Mutkun mä olen porvari! Mutkun musta tulee johtaja! Kattokaa nyt, mulla on haalarit ja salkku, mä olen melkein korkeakoulussa.

40-jotain yrittäjämiehet ja pikkupomot, jotka yrittävät jotenkin haaleasti peittää vastenmielisyyttään naisjohtajia kohtaan suuntaamalla kaiken vihansa työntekijäjärjestöihin. Epävarmoja omasta maskuliinisuudestaan, mutta sietääkin olla.

Lopputulos:

Tasapeli ja molempien tappio. Niinistö vajoaa kuitenkin piirun verran pinnan alle kahdella lyömättömällä valttikortilla: Kimmo Sasi ja Raimo Ilaskivi. Mielikuvat haihtuvat kuin tuuli, kun on jotain näin käsinkosketeltavaa edessä. Tuomiojalla, Lipposella, Heinäluomalla, Filatovilla tai kellään ei ole juuri jakoa kun kaksikko isketään pöytään.

Nyt on likainen olo. Takaisin Isoon Pajaan.