Kuka teki huorin?

Se on yksi maailman vanhimmista totuuksista, mutta silti se pitää joskus nostaa pöydälle; meillä on Suomessa tämä perinne ilmoittaa tunne-elämän radikaaleista muutoksista. Jos se on tullakseen, se tulee ihan yhtä varmasti kuin hallituksen jokavuotinen budjettiselonteko; vakavin ilmein, kahvin kera, ilman suurempia rummutuksia. Jos ei, niin maailma jatkaa radallaan niin kuin ennenkin, linkuttamatta tai linkuttaen, yhtä varmasti kuin aamutorit ja kansaneläkkeen perusosa.

Hyvät parisuhdekumppanit, teidän ei tarvitse erikseen tiedustella vieläkö me rakastamme teitä. Kyllä me rakastamme. Saatamme tehdä sen omalla hiljaisella tavallamme ja antaa kuitenkin rauhallisesti ja seesteisesti ohitse soljuvan arjen puhua puolestamme. Se saattaa kuulua örähdyksenä televisioidun joukkuelajin ääreltä, pyytämättä siivottuna vessana, hiljaisena mutta vakaana hymynä sunnuntain sanomalehden äärellä. Kyllä me kerromme jos jokin on vialla.

Saatammehan me välillä villiintyä, tuoda kukkapuskaa kotiin, ostaa teatterilippuja (ja olla kuorsaamatta näytöksessä) ja jouluna lahjoa jollain muulla kuin uudella yöpaidalla tai kalsongeilla. Se ei kerro siitä että nyt on oltu sylttytehtaalla ja tehty pahasti; joskus mekin innostumme. Olen näin etukäteen pahoillani jos se aiheuttaa hämmennystä.

Suurimman osan aikaa - siis lähes jatkuvasti - olemme tyytyväisiä siihen mitä on. Emme ole varsinaisesti liputtamassa radikaalien muutosten puolesta, joten vastavuoroisesti, rakkaat parisuhdekumppanit, älkää tekään olko. Älkääkä vaatiko meitä jatkuvasti toistamaan sitä, minkä me jo kerran olemme myöntäneet todeksi. Että kyllä, myötä- ja vastamäessä.

Koska se jatkuva kärttäminen alkaa pidemmän päälle kuulostamaan samalta kuin naapuripenkkirivin kakaroiden vikinä junassa. “Joks ollaan kohta perillä? Äiskä? Iskä? Ollaanks me jo perillä?”

Ei olla. Joten turpa ruttuun, perse penkkiin ja nauttikaa matkasta, hyväkkäät. Toivoo Hiljainen Enemmistö.