Kuka teki huorin?

En tiedä ollako kateellinen vai vähän ylimielinen näiden netin deittipalstojen ja parinhaku-ilmoitusten vuoksi. Onhan se, aikamoista, jos lyhyen ilmoituksen lukemalla voi sanoa että tuossa on sitä jotain. Samalla tavalla aikamoista kuin kapakoissa syntyneet suhteet - humalaspäissään eksyy jonkun asennolle, harrastaa suojaamatonta ja soheroa seksiä, ja se on sitten siinä. Jos ei aamulla lähte huutaen karkuun, syntyy suhde.

Jos näin lähtee, se on aika hienoa. Miten muutenkaan lähtisi? Missä toista ihmistä voi tarkkailla niin pitkään että pystyy muodostamaan kattavan ja kokonaisvaltaisen mielipiteen siitä että voisihan tuota polkaista, kunhan pysyy muuten hiljaa? En tiedä. En ole kokeillut. Haluan silti näin platonisessa hengessä kokeilla siipiäni.

Nelikymppinen rakkauden metsuri etsii savottaa; työkalut on, tuo sinä sensuelli sekapuumetsä ja mättäät. En etsi komeinta lehmusta, mutta ihan käkkärämäntyyn en kajoa.

Olen lihaksikas ja vatsakas könsikäs, jolla on silmää hyville riimeille ja einogrönmäiselle lauseentaivutukselle. Elän kaksois- tai parhaillaan kolmoiselämää. Harrastuksiksi voin mainita lomakuvien katselun diaprojektorilla, moralisoinnin ja paatuneen ihmisvihan. Ei haittaa vaikka et jakaisi kaikkia harrastuksia, uskon myös yksilöllisyyteen! Kotimainen iskelmä on lähellä sydäntä. Poltan ja juon viinaa - toivottavasti sinäkin. Tai, polttamisen kanssa ei niin väliä.

Sinä saisit olla kaunis ja vähän yksinkertainen; fiksut naiset ovat vähän pelottavia, sitä äkkiä luulee että ne naureskelevat siippansa kelmeälle olemukselle, läskille ja työkaluille jotka eivät pärjää alan elokuvien kuvakulmille. Heikko tai korkeintaan kohtalainen itsetuntokaan ei ole pahitteeksi. Osaatko leipoa omenapiirakkaa? Muistutatko äitiäni? Äiti oli hieno ihminen.

Parhaan kuvan minusta saat lukemalla kirjoituksiani. Pidän myös eläimistä, lapsista, hyväntekeväisyysjärjestöistä ja pitkistä kävelyretkistä joutomaalla.

Kuvaa ei just nyt ole, mutta kuvittele minulle suosikkinäyttelijäsi vartalo, Ruben Stillerin huulet ja Loka Laitisen valloittava huumorintaju. Mottoni: Alea, Jacta, Est!

Sinun,

Herttua Juhana.

(Vähän on laimea. Mutta tätä kun vähän aikaa harjoittelee, voi lähteä aavalle merelle kalaan. Tiedä minkälaista sutturaa on postilaatikko kohta täynnä.)

On päiviä, jolloin vain odotan jonkun huutavan pyyhkimään. Päiviä, jolloin olo on kuin joutuisi kertomaan aikuisille ihmisille että miten se serlan valkaistu ja aina hellä persepaperi kuuluu taitella, miten monta palaa kerralla, ja pyyhitäänkö pysty- vai vaakasuoraan. Muistakaa pestä kakkaamisen (tsih!) jälkeen kädet, ei pöpöt leviä.

Elän siinä, mahdollisesti harhaisessa, luulossa että työssäkäyvien ihmisten tulisi osata tiettyjä perusasioita, no, työstään. Kuten:

- Bussikuskien tulisi osata ajaa autoa, myös isoja autoja.
- Muurarin kuuluisi tietää mikä on tiili ja miten tiilet muurataan.
- Putkimies tuntee putkistot.
- Sähkömies sähköt.
- Poliisi osaa olla jämäkkä.

On niitä varmaan muitakin tärkeitä asioita, mutta nämäkin perusteet. Tällä perusteella ihmettelen että miksi ihmeessä valkokaulustyöläisten ei tarvitse tietää hevon helvettiä siitä mitä tekevät. Ei asiasta, ei työkaluista, ei tekniikasta, ei teoriasta - jos pikkujouluissa osaat ottaa paperikopion perseestä, olet jo pitkällä.

Missä vaiheessa näin pääsi käymään? Kuka hukkasi sen femman jolla piti ostaa vinkki? Mitä ne nykyään opettavat koulussa? Riittääkö köksäntunnilla jos oivaltaa että peruna on vihannes tai ainakin jotain sinnepäin? Vihannes, vähän niinku juures, niit kai syyään. Ranskalaiset voi lämmittää mikrossa.

Olen kateellinen sille luolamiehelle joka keksi käyttää tulta ruuan lämmityksessä. Nykyään ei uskallettaisi, ellei olisi jotain prosessia jota soveltaa vaaralliselta näyttävien juttujen kokeiluun. Ylipäätään tämä toimistokulttuuuri elää sillä että Joku Toinen Jossain Muualla on vääntänyt ohjeen jossa kolmella sivulla, valokuvien ja kuvankaappausten kera, kerrotaan että pitää painaa punaista nappia. Sitä, jonka yläpuolella lukee “paina tätä nappia”. Ei voi tehdä ilman ohjeita! Ei pysty kykenemään! Apua! Äiti!

Pitäisi joskus mennä raksalle katsomaan että eksyykö sinne töihin ihmisiä joille ei ole ihan selvää miten vasaraa käytetään tai mikä se tiili on. Ehkä eksyy. Nauretaankohan niille vai pitääkö raksakönsiköiden suhtautua järkiheittoihin kannustavasti ja motivoivasti? Että voi pientä, setä nyt näyttää kädestä pitäen, ei kai tullut paha mieli?

Se on yksi maailman vanhimmista totuuksista, mutta silti se pitää joskus nostaa pöydälle; meillä on Suomessa tämä perinne ilmoittaa tunne-elämän radikaaleista muutoksista. Jos se on tullakseen, se tulee ihan yhtä varmasti kuin hallituksen jokavuotinen budjettiselonteko; vakavin ilmein, kahvin kera, ilman suurempia rummutuksia. Jos ei, niin maailma jatkaa radallaan niin kuin ennenkin, linkuttamatta tai linkuttaen, yhtä varmasti kuin aamutorit ja kansaneläkkeen perusosa.

Hyvät parisuhdekumppanit, teidän ei tarvitse erikseen tiedustella vieläkö me rakastamme teitä. Kyllä me rakastamme. Saatamme tehdä sen omalla hiljaisella tavallamme ja antaa kuitenkin rauhallisesti ja seesteisesti ohitse soljuvan arjen puhua puolestamme. Se saattaa kuulua örähdyksenä televisioidun joukkuelajin ääreltä, pyytämättä siivottuna vessana, hiljaisena mutta vakaana hymynä sunnuntain sanomalehden äärellä. Kyllä me kerromme jos jokin on vialla.

Saatammehan me välillä villiintyä, tuoda kukkapuskaa kotiin, ostaa teatterilippuja (ja olla kuorsaamatta näytöksessä) ja jouluna lahjoa jollain muulla kuin uudella yöpaidalla tai kalsongeilla. Se ei kerro siitä että nyt on oltu sylttytehtaalla ja tehty pahasti; joskus mekin innostumme. Olen näin etukäteen pahoillani jos se aiheuttaa hämmennystä.

Suurimman osan aikaa - siis lähes jatkuvasti - olemme tyytyväisiä siihen mitä on. Emme ole varsinaisesti liputtamassa radikaalien muutosten puolesta, joten vastavuoroisesti, rakkaat parisuhdekumppanit, älkää tekään olko. Älkääkä vaatiko meitä jatkuvasti toistamaan sitä, minkä me jo kerran olemme myöntäneet todeksi. Että kyllä, myötä- ja vastamäessä.

Koska se jatkuva kärttäminen alkaa pidemmän päälle kuulostamaan samalta kuin naapuripenkkirivin kakaroiden vikinä junassa. “Joks ollaan kohta perillä? Äiskä? Iskä? Ollaanks me jo perillä?”

Ei olla. Joten turpa ruttuun, perse penkkiin ja nauttikaa matkasta, hyväkkäät. Toivoo Hiljainen Enemmistö.

Ne jotka osaa, ne tekee mitä vaan. Ne jotka ei, ne ryhtyy opettamaan.

En ole tamperelaisten, pitkähiuksisten kaljupäiden viisastelun ylin ystävä, mutta tuo on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Ehkä siksi että sen voi jokainen sovittaa haluamallaan tavalla keneen tahansa tuntemaansa karvalakki-einariin.

Sitä minä ihmettelen, että miksi hallinnollisille paikoille eksyy niin usein se lahjattomin kansanosa? Tarkoitan nyt projekti- ja keskijohtoa, sitä porukkaa jonka pitäisi pyörittää jokapäiväistä suurta leipäkonetta joka myös työelämänä tunnetaan. Onko uraputkessa joku siivilä sillä kohden, sellainen johon jäävät ne joilla on enemmän kunnianhimoa kuin ammattitaitoa? Hyvä on jos jäävät, huono on kun ei siivilää koskaan puhdisteta. Olenko yksin, jos väitän että sekä toimialan (ml. tekniikka, jos sellaista on tarjolla) että johtamistaidon tunteva keskijohto on vähän kuin pieru Saharassa; harvinainen, eksynyt ja yksin.

Turhan usein tilanne on tämä; keskijohtoon eksyvät ne joiden ura yrityksessä on ollut lyhyt (elleivät tule suoraan ulkopuolelta) ja joiden kokemus käytännön työstä on vähän kuin Kulttuuriministerin ote todellisuudesta - vähäinen ja hapuileva. Ole siinä sitten yhtä hymyä kun työnjohto hapuilee ovenkahvaa pimeässä komerossa jonne on itsensä lukinnut, mutta kuvittelee olevansa karkkikaupassa. Että kun kysyt pitäisikö mielestään olla näin vai näin, saat vastaukseksi “Uh-huh… Kai se on ihan hyvä noin. Sää tiiät nää asiat, mää en oikein. Saisko ton Exceliin?”

Sitten runkataan työajan kirjauksia ja -arvioita maailman tappiin asti. “Kävikkö vessassa? Kauan meni? Mää aattelin vielä jakkaa tän homman kahtia, että ois niinku homman alku ja loppu. Tiäksää, että on niinku toteumat kunnossa. Nyt on kaheksan päivän hommalla kolomisensataa tehtävää ja osatehtävää, sillä pärjätään!”

Jossain näillä tienoilla voi kuulla ammattimiesten itkevän vessassa kohtaloaan. Työpaikoilla ei vain ole tarpeeksi viinaa.

Minä pidän yksinkertaisista asioista. Haluan uskoa etten ole yksinkertainen, mutta jos oikein syvälle mennään, olen naimahalujen, ruuan, juoman ja syvien päiväunien johdattelema lihas- ja hermokimppu.

Haluaisin että elämäni koostuu yksinkertaisista asioista; nautinnoista, vihoista, pettymyksistä ja niistä harvoista onnistumisen tunteista, kun nalli laukeaa. Jos homman pystyy pelkistämään ilman turhia krumeluureja, ilman turhaa miettimistä, ollaan asioiden ytimessä.

Olen kovasti yksin näine viattomine - rohkenen sanoa, myös vaatimattomine - toiveineni. Joku on rakentanut ympärilleni maailman joka monimutkaistuu se harva sekunti. Mikä siinä on kun kaikesta pitää tehdä vaikeaa? Jotenkin tämä pallo on linkannut radallaan pitempään kuin sormineni osaan laskea, on, vaikka jossain perä-kutvolassa eletään vielä ilman tiedon valtatien sokaisevaa jumalvaloa. Elettiin ennen verkkopankkien aikaa, ennen pankkikonttorien aikaa, ennen pankkien aikaa, elettiin jo silloin kun pappa oravannahoilla itselleen potkukelkan osti.

Syöminen, juominen, paskantaminen ja vonkaaminen eivät ole merkittävästi muuttuneet näiden teknologisten saavutusta myötä. Korkeintaan huonompaan suuntaan. Syömällä tulet sairaammaksi, paitsi jos et syö, jolloin delaat, mutta ainakin kuolemansyyntutkijalla on termi jolla maallisen vaelluksesi päättyminen kuitataan. Paneminenkin on jokseenkin vaikeampaa kuin ennen; siitä on tehty jonkinlainen näytelmä jolla ei ole yleisöä, mutta sitäkin enemmän ramppikuumetta. Yritä siinä suoriutua kun on vähän sellainen olo että Kajava toisen ja Heikinheimo - rauha heidän sieluilleen - toisen olkapään takana seisoo kellottamassa esileikin pituutta. En ole ihan varma pitäisikö seksielämän onttoudesta syyttää pornoa vai naistenlehtiä. Jos varmuuden vuoksi kumpaakin ja iltapäivälehtien viikonloppunumeroita.

En pidä siitä että minut heitetään tämän vaikean ja monimutkaisen maailman keskelle jo valmiiksi löysä letku kädessä. En minä halua harrastaa lähdekritiikkiä, arvuutella vierustoverin seksuaalista suuntautumista, kokea haasteita työelämässä, ottaa kantaa puolesta tai vastaan asioissa joita en ymmärrä. Haluan syödä tirisevää pihviä, en miettiä pannun karsinogeenejä. Juoda kaksin käsin olutta, en miettiä panimoteollisuuden asemaa muuttuvassa maailmassa. Nähdä päiväunia sen asemesta että miettisin omaa, eittämättä tärkeää, osaani arvoketjussa joka muodostuu loppukäyttäjän ja bisnesenkelin lanseeraaman immateriaalitarpeen välille. Te annatte minulle huomiotalouden ja minä teille paskahalvauksen.

Miten me tulimme toimeen ilman prosesseja, kustannustehokkuutta, ulkoistamista, erikoistumista, arvoketjuja, transformaatiota, replikaatiota ja ties mitä perkeleen hienoa se läppärimiehen kalvosulkeinen videotykkiin tunkekaan. Miten ihmiskunta on selvinnyt kaikki nämä vuoden ilman näitä tärkeitä asioita? Häh? Minä haluan kertoa leo luolamiehelle länsimaisista arvoista. Nämä ovat tärkeitä asioita.

Ainoa syy työelämän muutoksille pitäisi olla se että niiden avulla voidaan vapauttaa enemmän ihmisiä nauttimaan vapaaherran elämää, ei se, että ratkotaan ongelmia luomalla uusia ongelmia, jotta on mitä ratkoa huomennakin. Minä haluan - vaadin - enemmän aikaa syömiseen, juomiseen, nukkumiseen ja naimiseen. Paitsi jos se naiminen on liian vaivalloista. Ja minä paskat nakkaan tantraseksille.