Kuka teki huorin?

Jos maailmassa on jotain mikä minua vielä ällistyttää, niin työpaikkojen pikkujoulut ja muu juhlahumu. Sitä voisi tynnyrissä kasvanut, viaton opiskelija tai muuten vain elämästä syrjäytynyt työnvieroksuja luulla että myytit maanantai-aamujen kengänkärkiin tuijottelusta ovat suuresti liioiteltuja. Olisivatkin. Sitä aina unohtaa kunnes totuus puhkuu hapanimelää ja krapulantuoksuista henkäystä kasvoilleen.

Sitä riemun repeämistä kun surullisuuteen asti harmaat toimistohiiret pääsevät kirmaamaan lihapatojen ääreen, ensin noutopöydässä ja sitten tanssilattialla. Ay, caramba, perkele! On se kuulkaa sellaista tulista tunteiden flamengoa. Päällisin puolin kunnialliset ihmiset vetävät ykköset päälle ja meikit pintaan tai hugobossit poskille ja lähtevät metsästämään. Siinä ei kihlasormus tai edelliskerran jälkeen vedet silmissä lausuttu katumisvirsi paljoa paina kun iskee himo. Iskee koko Finnhits-kokoelman voimalla. Maailma repeää ilotulitukseen kun postituksen marketta ja osastopäällikkö ilkka v. pyörähtävät ensin lattialla, sitten tupakkapaikalla, jatkoilla ja lopulta lakanoilla jossain hostelliläävässä. Kaikki se himo kuuden votkakolan ja halvan punaviinin jälkeen. On siinä maanantaina kengissä tuijottamista. Oikein kuulee kun muhii omissa liemissään - tai, jos juhlahumu ollut keskellä viikkoa, vielä toisen liemissä kun on tuo aamusuihku jäänyt väliin. Tunnelmaa voi melkein leikata veitsellä.

Rakkauden kaunein kukka puhkeaa kuitenkin vasta silloin kun nämä historian unohtamat sydänkäpyset pamahtavat tunteiden kolmanteen potenssiin ja laittavat pystyyn ihan oikean työpaikkasuhteen. Siinä on jotain perin kainoa kun ollaan niin kuin ei oltaisikaan, tullaan töihin samalla autolla tai taksilla tai julkisella, mutta kävelleen pääovelle korttelin eri puolilta. Eri ovista samaan lounasräkälään syömään. Ja auta armias jos joku työkaveri on paikalla, ollaan vaikeina kuin kanarianlinnut, äkkiä raavitaan työasiat keskusteluun ja ollaan vakavia, vaivihkaan pyyhitään huulipunat poskipielestä vaimokullan silittämään nenäliinaan. Kulissit pystyssä, perkele, muuten on elämä pilalla. En tunnusta vaikka ampuisitte. Kaikki on sallittua niin kauan kun ei jää housut nilkoissa kiinni - ja jos jää, tai kun jää, on silti kuivilla jos ei tunnusta.

Ei tarvitse olla mikään hiukkasfyysikko tajutakseen että jos kaksi ihmistä katoaa osaston laivamatkalla kahdeksi tunniksi ja palaa sitten posket vienolla omenapunalla takaisin, ei käyty pelaamassa kimbleä tai kertomassa kaskuja venäläisistä. Mutta ollaan kuin ei oltaisikaan. Jaettu häpeä, se on vahva tunne.

Mutta ymmärtäähän sen. Jos sitä on valmis uhraamaan sillloisen liittonsa, itsekunnioituksensa ja eritoten muiden kunnioituksen, on vain jotenkin runollisesti oikeudenmukaista että päätyy viettämään aikaa toisen samanlaisen kanssa. Ihmekö tuo, että päätyy vaihtamaan ruumiineritteitä ja hekumahuippuja. Ja onhan se näin viattomalle sivulliselle herkullista katsottavaa, parempaa kuin Kotikatu.