Kuka teki huorin?

Kyllästyttää joka suunnalta puskeva vaaleanpunainen naminami. Hevoset laitumelle keväällä, talleihin syksyllä, se on maan tapa. Jaksa lukea enää yhdenkään nallekarhun tai barbien (bar-bi?) onnenmehuista kosteaa hehkutusta sitä miten minun rakas sitä ja minun rakas sitä. Minua paskan vertaa kiinnosta mitä se päiväuniesi kohde ja nuoruuden katkeran riutumisen palkinto tänään teki. Sinä kiinnostit, ennen. Nyt Sinä olet kadonnut ja paikalla on joku yhteen hitsaantunut entiteetti josta ei ota päätä eikä häntää. Kulta, tule pyyhkimään. Oikun sä pyyhit hellästi. Rakkaudella.

Kellä onni, se vakan alle. Siellä hyvä.

Sen enempää en jaksa tätä valtaisaa seksuaalisuuden esiinmarssia. En ole jaksanut koko uudella vuosituhannella, kun sänkykamaritouhu on puskenut itsensä voimalla (siinä on sanaleikki, heikki) lehtipisteiden eturiviin, iltapäivälehtien viikonloppunumeroihin ja ylipäätänsä ruokapöydälle. Kyllä minä panemista ymmärrän. Siitä puhumista en oikein jaksa.

Nyt, lapset, tarkkana: seksi on alkukantaista ja likaista touhua. Hauskaakin, samalla tavalla kuin lihansyönti. Siinä pääse sekä saaliseläimen että saalistajan luonto oikeuksiinsa. Tai kuten menneiden vuosien kulttuuripläjäyksessä sanottiin:

No pärkkele, nyt lähtis vahvat hormonit jyllittämään. Taidan lähte jörnimään.

Siinä kun hulvauttaa kebablihan salaatinlehdelle ja on että jynkyti jynkyti, ei ole maailma ylevä, kaunis, henkinen, läheinen, jännittävä, iloinen tai romanttinen. Silloin maailma on lihaa. Lotisevaa, kosteaa, humuista lihaa. Ollaan perusasioiden äärellä. Ja sinne voidaan myös jäädä. En halua saastuttaa jo ennestään likaista mieltäni ajattelemalla mielikuvaani teistä örisemässä ja voihkimassa. En halua. Pitää juoda viikko kodin putkimiestä sen jälkeen ja huuhtoa silmät lipeällä.

Ja kaikkein pahinta? Yhdistäkää edelliset. Olen vähästä kiitollinen ja eritoten siitä että vaaleanpunaiseen asuntovaunuun muuttaneet ja hetkellisesti henkisiksi keskosiksi muuttuneet pupujussikat ja namitukat eivät jaa kanssani niitä intiimejä hetkiä kun fjongalla on oma tahtonsa, kehon ulokkeiden ja sisäkkeiden tuntemattomuus aiheuttaa häveliäitä pyrskähdyksiä ja coitus interruptus pyyhitään ihanan pehmeään serlaan tai yövieraan lakanoihin.

Mielummin vaikka niitä digikameroita. Mielummin vaikka, voi hyvä luoja, näitä nettitestejä. Ihan mitä vain.

Sitä paljon kysellään. En tiedä vastausta, mutta pyrin selvittämään. Jos ei selviä, kerron kuitenkin. Olen antanut itselleni luvan olla nuori ja vihainen, ja se on kuulkaa autuas tunne. Maailma räjähtää, tuntee olevansa yhtä ihmiskunnan kanssa, vaikka jälkeenpäin pitää pestä kädet.

Kaikki se, mikä muuten jäisi sanomatta.

Yst. terv.

Herttua Juhana.

ps. Äitis oli.

Tämän vuosikymmenen pahin uhka länsimaiselle sivistykselle - termi, jota tässä käytän kovin löyhästi - ovat digikamerat ja netin henkilökohtaiset kuvapankit. Vähän kuin oltaisiin ennen vanhaan annettu jokaiselle seiväsmatkalaiselle polaroidräpsytin käteen, vuorattu iso teollisuushalli tuotoksilla ja pakotettu viattomat ihmiset kulkemaan lävitse loputtomalta tuntuvan keskinkertaisuuden näyttelyn. Tässä poltetaan lihaa rannalla ja tässä ja tässä ja tässä. Upea yksityiskohta hotellin parvekkeelta, voit melkein aistia yksityiskohdat. Tässä hra ja rouva Mulkku poseeraavat taas yhden suihkulähteen edessä. Ei tästä maasta suihkulähteet lopu!

En tiedä kumpi on pahempaa - pärstäkuvagalleriat vai ns. taiteellisempaa valokuvausta edustavat. Haluaako mielummin tukehtua perse- ja peilikuviin vai ihmetellä sitä valon ja värien loistoa naapurin betonitalon seinällä. Tai niitä loputtomia yksityiskohtia joita helvetillisellä tarkennuksella kuvattu ulpukka voi vain näyttää. Kukka on kukka on kukka. Tai ehkä parhaat puolet molemmista; ari amatöörin ottamat poseerauskuvat raisa rimppakintusta ensteks hienoimmassa miljöössä, makuuhuoneeseen viritetyn mustan kankaan edessä. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa että kamera ei suinkaan tuo parhaita puolia esiin ihmisestä, ellei kuvaajalla ole edes rahtusta taitoa. Useimmalla ei ole. Useimpia se ei estä.

Pahinta on kuitenkin se teknologiarunkkaus jonka uhriksi voi joutua missä tahansa. Kun se kalastajahattuinen nörtti kaivaa digipokkarinsa esille alahuuli väpättäen, että tuosta vuohennussimasta letukasta pitää saada kuva. Tai kun se tulee esittelemään sitä verkkokaupasta tilattua hilavitkutinta jossa on suodatinta ja objektiiviä ja mitä perkelettä onkaan. Kahden kuukauden palkka tähän meni, mutta on sen arvoinen.

Ei ole. Paska kuvaaja on paska kuvaaja, siinä ei tekniikka paljoa auta. Korkeintaan auttaa häviämään massaan, muiden polaroid-turojen joukkoon.

Jos vielä saisi toivoa, niin sitä ettei enää ikinä tarvitsisi vahingossakaan nähdä yhtään öljytankkeria poseeraamassa korsetissaan. Siinä on jotain, mikä saa paatuneenkin lihansyöjän luopumaan meetvurstista.

Joku viisas on sanonut; suomalainen ei selviäisi viittä minuuttia hengissä metropolien julkisissa liikennevälineissä. Olen samaa mieltä. Joka helvetin aamu kun raahaan tyhjiöpakatun ruhoni huoraamaan nälkäpalkkaa vastaan elämysteollisuuden alttarille, pakenee proletariaatin kärsimys mielestä ja korvautuu proletariaatin tyhmyydellä.

Mikä perkele siinä taskupuhelimessa niin viehättää että siihen pitää molottaa jatkuvasti? Joskus pitää olla tavoitettavissa toimistoajan ulkopuolella, sen ymmärtää vammainen lapsikin, mutta jokin hiertää nivusia kun varttitunnin bussimatkan aikana soitetaan kolme puhelua.

Kyllä, minä tarkoitan juuri sinua, laiskanpulskea nuorimies, jolla oli se kivan valkoinen sporttinen fleece ja tököttävä kampaus. Tuijotin niskaasi koko matkan ajan. Paistorasvallako sitä kampaat? Olisiko ollut liikaa pyydetty jos olisit räplännyt sitä kalikkaasi vasta bussimatkan jälkeen? Kauhea kiire ei voinut olla kun oli tukka laitettu ja aikaa lueskella tekstiviestejä. Pystytkö hengittämään ilman kännykkää? Onko sillä oma tyyny?

Minä en jaksa olla kauhean kiinnostunut yrittäjyydestäsi. En kerta kaikkiaan. Jos suoraan sanon, elämäsi, kuolemasi, konkurssisi ja menestyksesi ovat minulle herttaisen yhdentekeviä. En halua kuulla. En usko Sinunkaan haluavan, jos alkaisin kovaan ääneen kertoa kanssamatkustajille aviokriisistäni ja siitä että tunnen vahvaa henkistä impotenssia. Hävettää kuulla tuntemattomien elämästä. Te ette ole kiinnostavia.