Kuka teki huorin?

Minä en alkuunkaan pidä tästä 2000-luvun suunnitteluoikusta, läpinäkyvyydestä. Siitä, että ollaan ikään kuin osa jotain suurempaa yhteisöä, kavereita kaikkien kanssa, tuttuja kaikenmaailman turvanaukojille. Minä en halua tuntea teitä, en jakaa tilaa kanssanne, en osallistua Keski-Eurooppalaiseen melusaasteeseen julkisissa liikennevälineissä. Minä olen minä, en me, enkä missään nimessä te. Haluan matkustaa hississä yksin.

Erityisesti harmittaa tälläinen arkkitehtuurissa ja tilojen suunnittelussa. “Elävä keskus”, “tilaa tekemiselle”, “kaikille avoin tila”. Ja vitut. Minä en halua syödä lounastani pöydässä, joka rajoittuu kävelykatuun. Se on vähän sama juttu kuin masturboinnin kanssa; haluan hiplata lihaani poissa muiden silmien alta. Haluan selkäni taakse seinän ja hajuraon naapuripöytään. En halua nähdä ohikulkijoita enkä liioin niiden näkevän millä vatsaani saastutan.

Ja sitten työpaikalla; kaikki, jotka orjatyötään avokonttoreissa tekevät, käsi ylös. Avokonttorit ovat luojan rangaistus proletariaatille, jota itse itsensä arkkienkeleiksi ylentäneet henkilöstöpäälliköt ja muut pikkupomot jakelevat. Näppärä keino piilottaa sosiaalinen valvonta “dynaamisuuden”, “tiedonkulun” ja “muunneltavuuden” kuosiin. Odotan sitä hetkeä kun joku on tarpeeksi rehellinen raahatakseen avokonttorin käytävälle patarummun, ja rummuttavan siitä kaaleriorjille tahtia. Tumpah, tumpah, tumpah. Veto, veto, veto.

Mitä vielä? Kirjastoistakin ollaan tekemässä jotain “alueen asukkaiden kohtaamispistettä”. En minä halua kohdata alueeni asukkaita, minä haluan lainata kirjoja ja kadota paikalta ennen kuin ne muut tulevat paikalle. Ei niillä ole mitään asiaa minulle eikä minulla niille. Hyvää päivää ja kirvesvartta, ei oikein jaksa sataa, lainasit sitten lääketieteellisen teoksen impontenssista. Eikö seiso?

Minä olen allerginen näille ihmisille ja arvaan, että suurin osa heistäkin on. Allerginen minulle ja muille. Me haluamme omaa rauhaa.

Jatkaakseni, kun jotain vielä jäi hampaankoloon. Ehdotukset mainostauon paikaksi ja valtakunnallisten televisiokanavien kevätkauden ohjelmistoon.

Viimeinen pari uunista ulos

Reality-sarja tavallisten ihmisten työarjesta. Kuka lähtee ja kuka jää? Katso puolen vuoden ajan miten osastollinen ihmisiä, jotka voisivat olla naapureitasi, elävät epätietoisuudessa ja tietävät vain, että joku lähtee ja joku jää. Joidenkin jaksojen lopussa johtoryhmä kokoontuu ja päättää kuka lähtee. Katso läheltä miten liittoumat muodostuvat ja hajoavat, ja miten pitkälle ihminen on valmis menemään säilyttääkseen illuusion kunnon elämästä.

Lopulta kaikki lähtevät.

Armon pala

Suositun Viimeinen pari uunista ulos reality-sarjan toinen tuotantokausi. Seuraa tavallisten ihmisten piinaavaa taistelua byrokratian pauloissa, näe kuumottavia hetkiä työvoimatoimiston odotushuoneessa. Ohjelma menee ihmistä lähelle. Joidenkin jaksojen lopussa osa kilpailijoista putoaa ansiosidonnaiselta. Osakilpailujen voittajilla on mahdollisuus hakea budjettiinsa lisärahaa sosiaalitoimistosta.

Jos et pärjää, olet vain huono ihminen.

Kultakutri

Joukko myöhäisessä teini-iässä olevia, syömisongelmaisia tyttöjä suljetaan herkkuhuoneeseen, jossa sohvan ja television lisäksi on vain jääkaappi täynnä toistaan kutsuvampia herkkuja, ja vessa. Kuka vastustaa perunalastujen houkutuksen, kuka mansikkajäätelön seireeninkutsua? Voittaja on se, joka syö eniten, mutta lisää vähiten elopainoaan. Kilpailuhuoneessa ei ole teräviä esineitä, eikä kilpailijoiden anneta ottaa mukaan vyötä.

Vessassa bulimiakamera.

Tiedän mitä teit viime yönä

Parisuhdekilpailu, jossa suhteen toinen osapuoli yrittää narauttaa toisen uskottomuudesta. Jännäksi kilpailun tekee se, että kilpailijat saavat itse määritellä missä uskottomuuden raja menee! Näe, millaista henkistä kasvua aiemmin teknisestä löyhä ihminen kokee murtautuessaan puoliskonsa sähköpostitilille ja rakentaessaan elegantin peilijärjestelmän jolla valvoa nettisurffailua.

Kuka ensin unohtaa laittaa kännykkänsä äänettömälle ja jättää tekstiviestit tuhoamatta?

Urban predator

Ohjelmakonsepti myyty ulkomaille, kuvaus poistettu.

Hyvää televisiosyksyä.

Mainostaulut tietävät kertoa, että ensi sunnutaina on perhejuhlan paikka ja maailmaan pukkaa vauvaa. Epäilen kyllä että pienokainen syntyy keskosena, ja perheessäkin yhdistyvät alkoholisti-äitien ja futisvalmentaja-isien huonoimmat puolet.

Kysyn nyt ihan vakavissani; mitä hauskaa on siinä, että lauma laulutaidottomia ja kieroutuneella minä-kuvalla varustettuja lapsia nolataan valtakunnallisella televisiokanavalla? Missä kohtaa piti nauraa ja kenen piti nauraa, ja pitikö nauraa itselleen vai muille? On kauhean vaikea löytää mitään positiivista siitä että joku kauhan asemesta teelusikalla itsekritiikkiä saanut, elämästä eksynyt ja mahdollisesti jälkeenjäänyt poika tai tyttö liikehtii ruudussa nivelvammaisen ketteryydellä ja laulaa kuin kuka tahansa meistä suihkussa laulaa. Huonosti ja kurlaten.

Kumpaa tulisi syyllistää, televisiokanavaa joka tätä esittää, vai katsojia, jotka saavat televisiokanavan satsaamaan tälläiseen? Ja onko omatunto puhdas jos voi sanoa että “tehän tätä katsotte” ja nauraa matkalla pankkiin? Kumpi on syyllinen, teloittaja vai innokas yleisö? Vai toteutuuko tässä jokin runollinen oikeus teloitetun rikoksista ihmisyyttä vastaan?

Minun on vaikea ymmärtää, samalla tavalla kuin on vaikea ymmärtää että vajaamielisten hyväksikäytöstä voi saada linnaa. Eiväthän ne, käytännöllisesti ajatellen, mitään kiellä kun eivät ymmärrä kieltää. Silti tapaan olla sitä mieltä, että kaikki mitä ei ole erikseen kielletty, olisi sallittua.

Jos jostain pitää sallimusta kiittää, niin katsojien lyhyestä muistista.

Oletteko nähneet? Lämpimällä säällä, jos jostain löytyy haaska, moottoritietä koristamaan jäänyt jäniksenraato tai muu ruumis, pörrää kohta ympärillä iso lauma pulleita, iloisia kärpäsiä. Välillä tuntuu että ne penteleet ovat jossain lähellä piilossa odottamassa että milloin kajahtaa ja pöytä on katettu. Viattomia luontokappaleita, elämän suuressa ravintoketjussa! Kaikella on paikkansa ja kaikella on aikansa.

Ihmisten kanssa menee huonommin. Ei tarvitse olla kovin isot ympyrät, niin on nurkat täynnä raatokärpäsiä. Ja niiden perässä tulee perskärpäsiä, edellisten pikkuveljiä. Eivät malta odottaa että tulee ruumita, vaan löllyvät paikalle hyvissä ajoin jos ilmassa vain on lupauskin verilöylystä. Joskus riittää jo lihava saalis. Että kattokaa pojat, tuossa on, tuo kurottaa niin korkealle että jos joukolla mäjäytetään, saadaan safkat koko talveksi. On kynttilän päälle vakkaa tarjolla enemmän kuin juustokupua Tupperware-esittelyssä.

Rakkaat ystävät ja kanssakärpäset, me elämme ruumiiden luvatussa maassa. Täällä saa sitä mitä tilaa; jos innostut, nouset korokkeelle ja keräät yleisön, jo kuuluu surina massasta. “Paskaa”, “Millä lihaksilla?”, “Jos mulla ei oo kivaa, ei sulla oo kivaa!” Sitä huomaa, että on suu kärpästä täynnä, ja kun huutaa, huomaa äkkiä surisevansa itsekin. Vähät onnensa voi puristaa siitä tiedosta ettei ainakaan erotu joukosta.

Sitä vain, rivien välistä, että pitäisi jättää safkaa talven varalle. Ei voi koko aikaa olla pörisemässä. Ja onhan se nyt perkelettä, kun perskärpäset käyvät uhittelemaan ennen kuin on ruumiista tietoakaan.

Iltatuuli tuo tullessaan lupauksen verestä. Bzz!

Rakas Kansanedustajani,

Kysyn nyt ihan suoraan; myydäänkö eduskunnassa pölhökahvia ja idioottipullaa? Onko tullut vietettyä liian paljon aikaa maakunnan miesten kanssa, työväentalolla, kauppahuoneella, puutarhassa tai herätyskokouksessa? Jäikö herneet sinne? Jos jäi, onko ontto olo?

Näillä viattomilla kysymyksillä haluaisin lähestyä Sinua. En nimittäin oikein ymmärrä mitä Sinä teet. Hommanhan piti mennä niin että meillä on diili - minä äänestän Sinua ja Sinä ajat minun etujani seuraavan vaalikauden ajan. Kaikenlaista kivaa saat, kännykän ja kannettavan, taksikortin ja glooriaa. Minun äänelläni. Siksi kysyn uudestaan;

Ihanko tahallasi poljet oikeuksiani? Ilkeyttäsi? Vaaliteltalla/mökillä/jalasmökillä/työväentalolla/jne olit mukava, lämminhenkinen ja hyvä ettet syliin tunkemassa. Kynänkin annoit, ja ilmapallon, ja vaalikarkkia. Nyökkäilit ymmärtävästi elämysteollisuuden ankeudelle, myönsit että vaikeita asioitahan nämä, mutta jonkun on pakko yrittää.

Rakas kansanedustajani, nyt sinä et edes yritä. Puhun nyt siitä kirkkomusiikkilaista, jossa oli niitä muitakin kohtia, joita et oikein tajunnut. Ainakin viattomasti toivon, ettet, koska jos tajusit, se on ikävä juttu. Siinä tapauksessa olet kusettanut minua, äänestäjääsi. Minä en tykkää siitä että minua kusetetaan, niin kauan kun pystyn itse kävelemään vessaan. Kaikessa rehellisyydessä, en varmaan sen jälkeenkään, mutta olen voimaton laittamaan vastaan.

Luitko sinä sitä lakiehdotusta? Sitä, missä on niitä muitakin Pikku Juttuja sen kirkkomusiikin lisäksi? Jos luit, ymmärsitkö? Jos ymmärsit, ajattelitko? Jos et, niin kannattaisiko? Koska sinä, rakas kansanedustajani, olet juuri nyt, näillä hetkillä, hyväksymässä höyryävää tuutillista taskulämmintä lietettä. Puhun nyt kiertoilmauksin, koska minusta on hyvä pitää Sinuun yllä virallista suhdetta. Jos oltaisiin kavereiden kesken, niin se olisi puks mahhaan ja karatella niskaan.

Rakas kansanedustaja, minä haluan jatkossakin päättää ostanko musiikkipitoisia tuotteita ehjillä vai rikkonaisilla cd-levyillä. Kummalla tahansa niitä ostankin, haluan kuunnella ostamaani musiikkia kannettavassa ämpeekolme-soittimessa ja velipojan nurkista pelastetussa Linux-rakkineessa. Haluan myös ladata verkosta sivuja, joilla on ns. ohjelmia. Luulen tietäväni asiasta enemmän kuin sinä. Mutta ennen kaikkea haluan että Sinä pidät oman puolesi diilistä, ajat minun etujani.

Koska jos et, tulen seuraavien vaalien alla vaaliteltallesi/mökillesi/jalasmökillesi/työväentalolle/jne, sanon pahasti, pissin vaaliorkesterin hopeahuiluun, haukun ohikulkijoita, sottaan sinappia vaalikarkkeihisi, annan puks mahhaan ja karatella niskaan.

Terveisin,

Lievästi nyrpiintynyt äänestäjäsi, Juhana Herttua.

Olikohan Seppo Räty viimeinen suomalainen urheilija? Ainakin viimeinen jonka mielestä keikka oli paska, mutta tulipahan tehtyä. Sittemmin urheilijan haastatteluretoriikkaan on eksynyt jotain kummaa hymistelyä, vaikka suoritukset ovat laskeneet kuin lehmän häntä.

Tästä on hyvä jatkaa.

Tämä oli hyvin opettavaista.

Nyt alkaa valmistautuminen uuteen kauteen.

Hyvä maku jäi suuhun.

Eittämättä, mutta perseelleenhän se varsinainen suoritus meni. Mitä sitä kaunistelemaan? Jos vuoden hiki hatussa harjoittelee ja sitten tulee kilpailussa perille jossain kaukana pistesijojen ulkopuolella, varmasti vituttaa. Vituttaa kun muut on parempia ja itse - jos nyt ei varsinaisesti huono - epäonnistunut. Haali siinä sitten anteeksipyytävää hymyä kasvoille ja lepertele empaattiselle toimittajalle. Alkaa itsekin uskoa että tärkeintä oli osallistuminen, kiva fiilinki ja poutasää. Sitten sponsoritelttaan kättelemään pukumiehet ja vaikuttajat, joilta löytyy sympatiaa ja aikaa kuvauttaa itsensä jo kohta entisen urheilijasuuruuden kanssa. Laitatko samalla nimmarin flikalle?

Saatanan suupaltit. Missä on se apinan raivo? Missä pitkänmatkan juoksijan yksinäisyys? Missä on se ylpeys joka on kolahtanut? Vässykät.

Serkkutytölle pitäisi ostaa lahjaa. Kotva meni miettissä millä kuusivuotiasta lahjoisi. Sitten päätin yhdistää äkillisen nosteen tuottaman lämpimän kutinan vatsanpohjassa kaupalliseen menestykseen. Tällä tavalla:

Herttua Juhana ky (noteerattu Raision pörssissä) lanseeraa markkinoille tiukkaan brändättyjä leluja.

Ensin uunista tulevat ulos nuorille naiskuluttajille suunnattu “Huarra!”-nukkesarja. Nukkeja pusketaan ulos eri kokoisia ja -näköisiä, mutta kaikkia yhdistää iso pää ja tiimalasivartalo. Rintamavarustuksen koko muuttuu kausittain, riippuen vähän siitä kuka hallitsee rytmimusiikin soittolistoja. Luvassa on kuitenkin ehtaa kakkosnelosta anorektikoille, appelsiinia koulutyttöpuku-hetkiin ja ihan kunnon utareita. Takapuolissa on sellainen optinen harha että silmä aina haketuu siihen vesirajan alapuolelle, jos nukke on maitokahvia tummempi. Liha hytkyy kulloisenkin ämteeveellä soivan sanataiteilijan vahvan sanoman tahtiin. ’sup, bitch?

Myyntipakkauksessa “Huarra!”-nuket on varustettu lantiottomilla farkuilla ja napapaidoilla, mutta kohtuulliseen lisähintaan on saatavilla myös koulutyttö-univormuja (jotka päälle laittanut nukke ulisee kivasti että “iske mua, vielä kerran”), vähän liian lyhyitä hameita, runsaasti muovia ja nahkaa sisältävän SuicideQueen91-paketti ja kaikkea muuta mitä pieni tyttö voi kaivata.

Suunnitelmissa on lanseerata myöhemmin pojille oma TaakiPössis ja perkeleen isot kuulokkeet -sarja, sekä sukupuolineutraali opetussarja Paskaa Suomea: nettikirjoituksen alkeet alaikäisille.

Terveisiä vaan lelufirman sedille ja tädeille. Hyvä meno!

Jos maailmassa on jotain mikä minua vielä ällistyttää, niin työpaikkojen pikkujoulut ja muu juhlahumu. Sitä voisi tynnyrissä kasvanut, viaton opiskelija tai muuten vain elämästä syrjäytynyt työnvieroksuja luulla että myytit maanantai-aamujen kengänkärkiin tuijottelusta ovat suuresti liioiteltuja. Olisivatkin. Sitä aina unohtaa kunnes totuus puhkuu hapanimelää ja krapulantuoksuista henkäystä kasvoilleen.

Sitä riemun repeämistä kun surullisuuteen asti harmaat toimistohiiret pääsevät kirmaamaan lihapatojen ääreen, ensin noutopöydässä ja sitten tanssilattialla. Ay, caramba, perkele! On se kuulkaa sellaista tulista tunteiden flamengoa. Päällisin puolin kunnialliset ihmiset vetävät ykköset päälle ja meikit pintaan tai hugobossit poskille ja lähtevät metsästämään. Siinä ei kihlasormus tai edelliskerran jälkeen vedet silmissä lausuttu katumisvirsi paljoa paina kun iskee himo. Iskee koko Finnhits-kokoelman voimalla. Maailma repeää ilotulitukseen kun postituksen marketta ja osastopäällikkö ilkka v. pyörähtävät ensin lattialla, sitten tupakkapaikalla, jatkoilla ja lopulta lakanoilla jossain hostelliläävässä. Kaikki se himo kuuden votkakolan ja halvan punaviinin jälkeen. On siinä maanantaina kengissä tuijottamista. Oikein kuulee kun muhii omissa liemissään - tai, jos juhlahumu ollut keskellä viikkoa, vielä toisen liemissä kun on tuo aamusuihku jäänyt väliin. Tunnelmaa voi melkein leikata veitsellä.

Rakkauden kaunein kukka puhkeaa kuitenkin vasta silloin kun nämä historian unohtamat sydänkäpyset pamahtavat tunteiden kolmanteen potenssiin ja laittavat pystyyn ihan oikean työpaikkasuhteen. Siinä on jotain perin kainoa kun ollaan niin kuin ei oltaisikaan, tullaan töihin samalla autolla tai taksilla tai julkisella, mutta kävelleen pääovelle korttelin eri puolilta. Eri ovista samaan lounasräkälään syömään. Ja auta armias jos joku työkaveri on paikalla, ollaan vaikeina kuin kanarianlinnut, äkkiä raavitaan työasiat keskusteluun ja ollaan vakavia, vaivihkaan pyyhitään huulipunat poskipielestä vaimokullan silittämään nenäliinaan. Kulissit pystyssä, perkele, muuten on elämä pilalla. En tunnusta vaikka ampuisitte. Kaikki on sallittua niin kauan kun ei jää housut nilkoissa kiinni - ja jos jää, tai kun jää, on silti kuivilla jos ei tunnusta.

Ei tarvitse olla mikään hiukkasfyysikko tajutakseen että jos kaksi ihmistä katoaa osaston laivamatkalla kahdeksi tunniksi ja palaa sitten posket vienolla omenapunalla takaisin, ei käyty pelaamassa kimbleä tai kertomassa kaskuja venäläisistä. Mutta ollaan kuin ei oltaisikaan. Jaettu häpeä, se on vahva tunne.

Mutta ymmärtäähän sen. Jos sitä on valmis uhraamaan sillloisen liittonsa, itsekunnioituksensa ja eritoten muiden kunnioituksen, on vain jotenkin runollisesti oikeudenmukaista että päätyy viettämään aikaa toisen samanlaisen kanssa. Ihmekö tuo, että päätyy vaihtamaan ruumiineritteitä ja hekumahuippuja. Ja onhan se näin viattomalle sivulliselle herkullista katsottavaa, parempaa kuin Kotikatu.

Kyllästyttää joka suunnalta puskeva vaaleanpunainen naminami. Hevoset laitumelle keväällä, talleihin syksyllä, se on maan tapa. Jaksa lukea enää yhdenkään nallekarhun tai barbien (bar-bi?) onnenmehuista kosteaa hehkutusta sitä miten minun rakas sitä ja minun rakas sitä. Minua paskan vertaa kiinnosta mitä se päiväuniesi kohde ja nuoruuden katkeran riutumisen palkinto tänään teki. Sinä kiinnostit, ennen. Nyt Sinä olet kadonnut ja paikalla on joku yhteen hitsaantunut entiteetti josta ei ota päätä eikä häntää. Kulta, tule pyyhkimään. Oikun sä pyyhit hellästi. Rakkaudella.

Kellä onni, se vakan alle. Siellä hyvä.

Sen enempää en jaksa tätä valtaisaa seksuaalisuuden esiinmarssia. En ole jaksanut koko uudella vuosituhannella, kun sänkykamaritouhu on puskenut itsensä voimalla (siinä on sanaleikki, heikki) lehtipisteiden eturiviin, iltapäivälehtien viikonloppunumeroihin ja ylipäätänsä ruokapöydälle. Kyllä minä panemista ymmärrän. Siitä puhumista en oikein jaksa.

Nyt, lapset, tarkkana: seksi on alkukantaista ja likaista touhua. Hauskaakin, samalla tavalla kuin lihansyönti. Siinä pääse sekä saaliseläimen että saalistajan luonto oikeuksiinsa. Tai kuten menneiden vuosien kulttuuripläjäyksessä sanottiin:

No pärkkele, nyt lähtis vahvat hormonit jyllittämään. Taidan lähte jörnimään.

Siinä kun hulvauttaa kebablihan salaatinlehdelle ja on että jynkyti jynkyti, ei ole maailma ylevä, kaunis, henkinen, läheinen, jännittävä, iloinen tai romanttinen. Silloin maailma on lihaa. Lotisevaa, kosteaa, humuista lihaa. Ollaan perusasioiden äärellä. Ja sinne voidaan myös jäädä. En halua saastuttaa jo ennestään likaista mieltäni ajattelemalla mielikuvaani teistä örisemässä ja voihkimassa. En halua. Pitää juoda viikko kodin putkimiestä sen jälkeen ja huuhtoa silmät lipeällä.

Ja kaikkein pahinta? Yhdistäkää edelliset. Olen vähästä kiitollinen ja eritoten siitä että vaaleanpunaiseen asuntovaunuun muuttaneet ja hetkellisesti henkisiksi keskosiksi muuttuneet pupujussikat ja namitukat eivät jaa kanssani niitä intiimejä hetkiä kun fjongalla on oma tahtonsa, kehon ulokkeiden ja sisäkkeiden tuntemattomuus aiheuttaa häveliäitä pyrskähdyksiä ja coitus interruptus pyyhitään ihanan pehmeään serlaan tai yövieraan lakanoihin.

Mielummin vaikka niitä digikameroita. Mielummin vaikka, voi hyvä luoja, näitä nettitestejä. Ihan mitä vain.

Sitä paljon kysellään. En tiedä vastausta, mutta pyrin selvittämään. Jos ei selviä, kerron kuitenkin. Olen antanut itselleni luvan olla nuori ja vihainen, ja se on kuulkaa autuas tunne. Maailma räjähtää, tuntee olevansa yhtä ihmiskunnan kanssa, vaikka jälkeenpäin pitää pestä kädet.

Kaikki se, mikä muuten jäisi sanomatta.

Yst. terv.

Herttua Juhana.

ps. Äitis oli.